Ja taas on yksi viikko vierähtänyt eteenpäin. Nyt elellään siis raskausviikkoa 15. Outo fiilis tästä. Tuntuu siltä kuin juuri äsken olisi tehnyt positiivisen raskaustestin ja elänyt sen sekametelipäänposahtamisilosuruonni-fiiliksen, mutta ehei siitähän on jo hemmetin monta viikkoa. Joka tarkoittaa myös sitä että olen ikuisuuden jo piikittänyt verenohennuslääkettä masuuni!
Käytän siis lääkettä Klexane 60mg, hyytymäpoikkeavuuden takia. Aikaisemmat keskenmenoni johtuivat tästä geenivirheestä ja nyt siis oikeasti olisi mahis että kaikki menisi hyvin. Alkuun tuo piikittäminen oli aika jännää vaikken mikään piikkikammoinen olekaan.
Ehkä se oli enemmän sitä että osaanko? Mitä jos teen sen jotenkin väärin? Yritin aluksi saada miestäni hoitamaan sen homman mutta hän pelkää piikkejä aivan kamalasti joten itse oli tästä suoriuduttava.
Hyvin se on kuitenkin sujunut ja naurua aiheuttaa aina ne hienot mustat läntit masussa joita mustelmiksi kutsutaan. Parhaimmillaan koko navan seutu ollut mustana. :D Teen omanlaista taideteosta.
Niin, mutta siis.
Raskausviikko 15.
Sikiön paino: 50 g
Sikiön pituus päästä peppuun (CRL): 8 cm
Koko pituus: 10 cm
Hiuspyörteet sikiön päässä alkavat juuri ja juuri erottua. Keuhkot
kehittyvät edelleen, ja sikiö alkaa hengittää pieniä määriä lapsivettä.
Tämä on erittäin tärkeää, jotta keuhkot kehittyisivät oikein. Sikiö
alkaa tuottaa sylkeä. Se myös nielee lapsivettä, ja imemistaito on
parempi. Imemiseen tarvittavat lihakset kasvavat poskissa. Niiden
kasvaessa kasvot saavat yhä vauvamaisemmat piirteet pulleine poskineen.
Sitten infot mun olotilasta.
Hormonitasosi tasaantuu pikku hiljaa, joten useimmat raskausoireista
vähentyvät. (En allekirjoita tätä. Mun väsymys vaan lisäntyy ja pahoinvointikin kurkkinut nurkan takaa tänään ja eilen.. Mielialat heittää yhä enemmän häränpyllyä, oon hemmetin kiukkupää.) Kehosi käyttää kaksinkertaisen ajan syömäsi ruoan
sulattamiseen. (JOO. Hiton tukala olo.) Lisäksi suolistosta imeytyy kaksinkertainen määrä
nestettä.
Alkavatko vaatteet kiristää vatsasta ja lantiolta? Ehkä on aika tutustua
äitiysvaatteisiin tai ostaa pari numeroa isompia vaatteita? (KYLLÄ. Onneksi mun vaatteet on venyvää laatua, mutta parit lempparihousut ei mahdu enää. Puristusahistus.)
Kyllä, olen tylsä ja lainailen muilta infopläjäyksiä blogiini, heh. Toivon että tämä viikko viikolta eteenpäin hurjistus jatkuu ja pahoinvointi voisi vaikka pahentua ja oloni vieläkin karmistua, kunhan tuo ihana pieni kasvaa ja kehittyy ja pysyy mukana!
Minä yritän hidastaa tahtia kun siltä tuntuu, eli kun väsymys ottaa ylivallan. Nyt mennään oman kehon ja vauvan ehdoilla. Ihan hassua muuten yksi juttu. Minä joka valvon aina 24-03 asti, en mee ikinä tota aikasemmin nukkumaan.. Niin nyt haluan unille 22-23. En jaksa pysyä hereillä. Päänsärky tulee ja silmät sulkeutuu väkisin.. Eilenkin piti viettää aikaa miehen kanssa illalla mutta nukkumaan me mentiin koska ei hemmetti, en mä pysy hereillä.
Nyt uuteen viikkoon, toivottavasti paremmin fiiliksin! Tällä viikolla on se lääkärikäynti ja pääsen purkaa päätäni sinne, sitä kohtaan on hyvä fiilis ainakin nyt.
Paipai!
maanantai 27. tammikuuta 2014
sunnuntai 26. tammikuuta 2014
Mitä jos kaikki meneekin hyvin?
Aina välillä huomaan miettiväni sitä että mitä jos kaikki meneekin tässä raskaudessa hyvin, ja meille syntyy vauva? Ajatus tuntuu kummalliselta, oudolta, vieraalta! Vaikka sitä olenkin kokoajan toivonut ja siihen uskonut että vielä JOSKUS kaikki menee hyvin, niin en voi tajuta että olisiko se sittenkin jo nyt? Neljäs raskaus ja kaikki menisi hyvin.. Hmm.
On vaikea selittää sitä mitä tunnen mutta yritän. Olen "tottunut "siihen että tulen suht helposti raskaaksi. Teen positiivisen testin -> olen iloinen. Nautin raskaudesta, suunnittelen tulevaa. -> Keskenmeno. Sitten sama uusiksi. Kolme kertaa. Tämä tietty kaava, tosin keskenmeno eri viikoilla mutta kuitenkin.
Nyt jos kaikki menisi hyvin se kaava menisi "rikki". Enkä oikein osaa suhtautua ajatukseen, että mun haave ja unelma toteutuisi. Ei surua, ei elämän romahtamista. APUA! :D
Normaalistihan mietitään että raskaaksi tullaan ja vauva syntyy ja kaikki ok. Toki jokaisella äidillä on varmasti pelkoja ja huolta muttei välttämättä semmoisia traumoja mitä keskenmenon kokevat käyvät läpi. Minun on vaikeampi jotenkin suhtautua siihen että raskaus sujuisi hyvin. Vaikka tottakai se olisi vain iloinen asia ja maailman ihanin asia niin en osaa uskoa että meille voisi käydä niin.
En osaa ajatella että saisin oikeasti kokea sen onnen. :(
Ei tässä voi kun odottaa, toivoa parasta ja pelätä pahinta. Mutta toivon että "joudun" järkyttyä ja synnyttää elävän vauvan joka jää luokseni. Menetyksiä en kestäisi enää vaikka se kaava tuntuukin liian tutulta. Nyt olisi meidän vuoro jo, olisi olisi.
Vauvauutisia tulee paljon joka puolelta, syntyneitä vauvoja, äitiyden onnea. Minun sylini on vielä tyhjä mutta toivon että tämä sisällä kasvava vauva sylini täyttää.
Hieeeman kyllä pistää potuttamaan kun saan kuulla ympäriltäni että "älä nyt enää keskenmenoa stressaa 12vkon raja mennyt rikki jo!!" Voi kun ihmiset tajuisivat etten mä enää usko mihinkään rv 12 rajaan sen jälkeen kun rv 18 jouduin vauvastani luopua. Voi kun ihmiset tajuaisivat etten pidä itsestäänselvänä tätä asiaa. Ja että meille se olisi IHME jos saisimme vauvan syliimme, ja viedä sen kotiin. Jotkut tajuavat, jotkut eivät. En heitä siitä syyllistä mutten myöskään halua kuulla vähättelyä. Raskaana oleminen ei ole minulle helppoa tunnepuolella. Tämä on todella raskasta ja sekavaa.
Kiitän silti jokaisesta päivästä kun tuo pieni tuolla kasvaa ja kehittyy kohtuni suojissa.
On vaikea selittää sitä mitä tunnen mutta yritän. Olen "tottunut "siihen että tulen suht helposti raskaaksi. Teen positiivisen testin -> olen iloinen. Nautin raskaudesta, suunnittelen tulevaa. -> Keskenmeno. Sitten sama uusiksi. Kolme kertaa. Tämä tietty kaava, tosin keskenmeno eri viikoilla mutta kuitenkin.
Nyt jos kaikki menisi hyvin se kaava menisi "rikki". Enkä oikein osaa suhtautua ajatukseen, että mun haave ja unelma toteutuisi. Ei surua, ei elämän romahtamista. APUA! :D
Normaalistihan mietitään että raskaaksi tullaan ja vauva syntyy ja kaikki ok. Toki jokaisella äidillä on varmasti pelkoja ja huolta muttei välttämättä semmoisia traumoja mitä keskenmenon kokevat käyvät läpi. Minun on vaikeampi jotenkin suhtautua siihen että raskaus sujuisi hyvin. Vaikka tottakai se olisi vain iloinen asia ja maailman ihanin asia niin en osaa uskoa että meille voisi käydä niin.
En osaa ajatella että saisin oikeasti kokea sen onnen. :(
Ei tässä voi kun odottaa, toivoa parasta ja pelätä pahinta. Mutta toivon että "joudun" järkyttyä ja synnyttää elävän vauvan joka jää luokseni. Menetyksiä en kestäisi enää vaikka se kaava tuntuukin liian tutulta. Nyt olisi meidän vuoro jo, olisi olisi.
Vauvauutisia tulee paljon joka puolelta, syntyneitä vauvoja, äitiyden onnea. Minun sylini on vielä tyhjä mutta toivon että tämä sisällä kasvava vauva sylini täyttää.
Hieeeman kyllä pistää potuttamaan kun saan kuulla ympäriltäni että "älä nyt enää keskenmenoa stressaa 12vkon raja mennyt rikki jo!!" Voi kun ihmiset tajuisivat etten mä enää usko mihinkään rv 12 rajaan sen jälkeen kun rv 18 jouduin vauvastani luopua. Voi kun ihmiset tajuaisivat etten pidä itsestäänselvänä tätä asiaa. Ja että meille se olisi IHME jos saisimme vauvan syliimme, ja viedä sen kotiin. Jotkut tajuavat, jotkut eivät. En heitä siitä syyllistä mutten myöskään halua kuulla vähättelyä. Raskaana oleminen ei ole minulle helppoa tunnepuolella. Tämä on todella raskasta ja sekavaa.
Kiitän silti jokaisesta päivästä kun tuo pieni tuolla kasvaa ja kehittyy kohtuni suojissa.
lauantai 25. tammikuuta 2014
RV 13+5
Moikka.
Ihan ensiksi pakko sanoa miten hellyyttävää on kuunnella kotidopplerilla tämän pienen ihmeen sydänääniä. Ei itkulta välty ja hymy tulee kasvoille väkisin. Opin vihdoin käyttämään tuota doppleria ja löysin sydänäänet reilu viikko sitten ensimmäisen kerran. Nyt se onkin joka kerta helpompi löytää kun tietää mistä etsii ja millälailla. :D Sydänäänet on 150 luokkaa ja niitä on niin ihana kuunnella. Pieni pullanen on toki aika vilkas tyyppi ja karkailee vähän väliä mutta hyvä vain, liikkuupa ainakin yksiössään ympäriinsä. Äidin pieni rakas.
Mun raskauspahoinvointi alkaa vihdoin vähän hellittämään! Mulla oli tässä raskaudessa pahimmat pahoinvoinnit ja toki ajattelin kokoajan että "hyvä, se on vaan hyvä merkki", paino on nyt tippunut melkein 10kg mikä mun kohdalla ei ole hälyttävää sillä ylimäärästä painoa löytyy.
Väsymys ei halua jättää rauhaan eikä tarvikaan, lepäily on ihan kivvaa.
Mun masu on kasvanut jo tähän mennessä yllättävän paljon. Johtuisikohan se siitä kun on neljäs raskaus jo? Tai sitten turpoan vaan enemmän tässä kun oon muutenkin oirehtinut paljon. Mut masua on ihana paijailla jo nyt kun selkeästi muutakin kun läskiä.
Tunteet heittää vuoristorataa edelleen ja nyt loppukuusta menen vähän näistä jubaamaan ammatti-ihmisten luo. Mielialalääkitystä mulle suositellaan tän raskausmasennuksen kanssa (tai masennus joka puhkesi/paheni kun tulin raskaaksi?) mutten tiedä miten suhtautua siihen. Ainakin pitää olla semmoinen lääke josta ei oikeasti pullaselle olisi haittaa... Mutta toki äidin vointi on hirveän tärkeää vauvallekin niin pitää katsoa nyt mikä mun kohdalla sitten olisi paras ratkaisu. Joka tapauksessa meen purkamaan näitä fiiliksiä sinne ja toivon että se keventäisi taakkaa hieman. Pystyn miehelleni toki puhua ja hän ymmärtää mutta joskus on helpompi mennä vieraammalle henkilölle joka ei niin kovin huolestu kuitenkaan.
Koetan kuitenkin jaksaa päivä kerrallaan, nauttia sen verran kun pystyn tästä raskaudesta. Yritän kaikkeni uskoa että kaikki menee hyvin, se on mahdotonta siihen pystyä mutta teen parhaani. En halua olla etäällä tästä vauvasta sen takia että teen jo hyvästejä etukäteen. Siksi käsittelen näitä fiiliksiä tosi paljon. Ja haen apua.
Jokatapauksessa, rakastan tätä pientä jo nyt niiiin paljon ettei sanat riitä. Ja niin kovin toivon että ensi kesänä meille syntyy vauva joka tulee mukaan kotiin eikä sille sanota hyvästejä. Toivon tätä niin kovin, suurin haaveeni, elämäni odotetuin tapahtuma. En voi kun toivoa parasta. Haluan oman vaippapepun kotiin, itkevän, valvottavan vauvan joka on minussa kiinni jatkuvasti. Haluan sen väsymyksen, kiukun, kaiken. Kunhan saisin olla äiti ilman hyvästejä. Olen valmis tekemään sen eteen mitä vain. Kunhan vain saisin kokea saman onnen kuin monet muut. Minä olisin hyvä äiti, tiedän että pystyisin siihen "hommaan". Rakkautta ja turvaa.
Päivät menee, viikot menee. Neuvola on ensi kuussa, sokerirasitus myös. Niitä odotellessa! Rakenneultra on sitten niiden jälkeen. Hii.
Ihan ensiksi pakko sanoa miten hellyyttävää on kuunnella kotidopplerilla tämän pienen ihmeen sydänääniä. Ei itkulta välty ja hymy tulee kasvoille väkisin. Opin vihdoin käyttämään tuota doppleria ja löysin sydänäänet reilu viikko sitten ensimmäisen kerran. Nyt se onkin joka kerta helpompi löytää kun tietää mistä etsii ja millälailla. :D Sydänäänet on 150 luokkaa ja niitä on niin ihana kuunnella. Pieni pullanen on toki aika vilkas tyyppi ja karkailee vähän väliä mutta hyvä vain, liikkuupa ainakin yksiössään ympäriinsä. Äidin pieni rakas.
Mun raskauspahoinvointi alkaa vihdoin vähän hellittämään! Mulla oli tässä raskaudessa pahimmat pahoinvoinnit ja toki ajattelin kokoajan että "hyvä, se on vaan hyvä merkki", paino on nyt tippunut melkein 10kg mikä mun kohdalla ei ole hälyttävää sillä ylimäärästä painoa löytyy.
Väsymys ei halua jättää rauhaan eikä tarvikaan, lepäily on ihan kivvaa.
Mun masu on kasvanut jo tähän mennessä yllättävän paljon. Johtuisikohan se siitä kun on neljäs raskaus jo? Tai sitten turpoan vaan enemmän tässä kun oon muutenkin oirehtinut paljon. Mut masua on ihana paijailla jo nyt kun selkeästi muutakin kun läskiä.
Tunteet heittää vuoristorataa edelleen ja nyt loppukuusta menen vähän näistä jubaamaan ammatti-ihmisten luo. Mielialalääkitystä mulle suositellaan tän raskausmasennuksen kanssa (tai masennus joka puhkesi/paheni kun tulin raskaaksi?) mutten tiedä miten suhtautua siihen. Ainakin pitää olla semmoinen lääke josta ei oikeasti pullaselle olisi haittaa... Mutta toki äidin vointi on hirveän tärkeää vauvallekin niin pitää katsoa nyt mikä mun kohdalla sitten olisi paras ratkaisu. Joka tapauksessa meen purkamaan näitä fiiliksiä sinne ja toivon että se keventäisi taakkaa hieman. Pystyn miehelleni toki puhua ja hän ymmärtää mutta joskus on helpompi mennä vieraammalle henkilölle joka ei niin kovin huolestu kuitenkaan.
Koetan kuitenkin jaksaa päivä kerrallaan, nauttia sen verran kun pystyn tästä raskaudesta. Yritän kaikkeni uskoa että kaikki menee hyvin, se on mahdotonta siihen pystyä mutta teen parhaani. En halua olla etäällä tästä vauvasta sen takia että teen jo hyvästejä etukäteen. Siksi käsittelen näitä fiiliksiä tosi paljon. Ja haen apua.
Jokatapauksessa, rakastan tätä pientä jo nyt niiiin paljon ettei sanat riitä. Ja niin kovin toivon että ensi kesänä meille syntyy vauva joka tulee mukaan kotiin eikä sille sanota hyvästejä. Toivon tätä niin kovin, suurin haaveeni, elämäni odotetuin tapahtuma. En voi kun toivoa parasta. Haluan oman vaippapepun kotiin, itkevän, valvottavan vauvan joka on minussa kiinni jatkuvasti. Haluan sen väsymyksen, kiukun, kaiken. Kunhan saisin olla äiti ilman hyvästejä. Olen valmis tekemään sen eteen mitä vain. Kunhan vain saisin kokea saman onnen kuin monet muut. Minä olisin hyvä äiti, tiedän että pystyisin siihen "hommaan". Rakkautta ja turvaa.
Päivät menee, viikot menee. Neuvola on ensi kuussa, sokerirasitus myös. Niitä odotellessa! Rakenneultra on sitten niiden jälkeen. Hii.
perjantai 24. tammikuuta 2014
Alkusanat
Moikka.
Uusin tämän blogini. Tämä oli esikoispoikamme odotusblogi jonka kirjoittaminen loppui kun koimme myöhäisen keskenmenon. Tarkoitukseni oli kirjoittaa synnytystarinat ja ajatuksia surusta, mutten ole pystynyt enkä jaksanut. Nyt kun menetyksestä on 7kk olen jo jaloillani, vaikkakin huterasti mutta pystyn jo asiasta kirjoittamaan.
Olen nyt siis neljättä kertaa raskaana. Raskausviikot ovat nyt 13+4. Pieni pullanen kasvaa hyvin, voi hyvin ja kehittyy oikein. Ultrat ja muut ovat sujuneet hyvin ja kotidoppler antaa mielenrauhaa koti-iltoina. Rakastan tätä pientä ihmettä sisälläni jo aivan hirrmuisen paljon. Kiitän jokaisesta päivästä jona saan kantaa lastani sisälläni. Tämänkin pienen menetys pelottaa aivan kamalan paljon. Raskaus on ollut todella vaikeaa, itkua, pelkoa, valmiiksi suremista. Mutta niin vain se pieni tuolla vielä on. Ja toivottavasti pysyy. Minulle vaan mikään ei ole itsestäänselvää toistuvien keskenmenojen jälkeen.
Taustaa: Olemme yrittäneet lasta mieheni kanssa 2 vuotta. Sain 7/12 keskenmenon rv 8+. Tulin uudelleen suoraan siitä raskaaksi ja se raskaus meni kesken 10/12 rv 10. Sitten meni aikaa maaliskuuhun 2013 kun raskaustesti näytti taas positiivista. Mieli heitti häränpyllyä ja voi miten onnellinen olin taas. Pelkäsin silloinkin, vaikkakin nuo kaksi keskenmenoa olivat varhaisia keskenmenoja jättivät ne jälkensä minuun. Surin niitä ja ne jättivät pelon minuun. Menetyksen pelon.
Kolmas raskaus sujui siis hyvin rv 14 asti, sitten kohtuuni tuli hematooma joka vuoti niin hirveitä määriä että olin jatkuvasti päivystyksessä hoidossa. Hematooma lopetti vuodon lopulta muutaman vkon päästä ja kokoajan pieni vauvamme voi kohdussa hyvin. Tunsin liikkeet jo rv16. Pieniä hipaisuja, isompia kuplia. Kiinnyin vauvaamme päivä päivältä enemmän. Raskausmasu pullahti esiin.. Rakastin sitä pientä niin kovin.
Sitten tuli rv 18. Luulin että pissin housuuni yhtäkkiä kun jotain vetistä lorahteli housuihin. Naureskelin miehelleni että nytkö se virtsankarkailu alkaa. Voi kumpa se olisikin ollut sitä.. Soitin päivystykseen kun aloin epäillä että jokin on vialla. He käskivät sinne heti.
Siellä selvisi että vuodan lapsivettä ja sitä on enää vähän jäljellä kohdussa. Kalvot siis rikki. Raskauden jatkumiselle ei annettu paljoa toivoa mutta sain lähteä kotiin, vuodelepo, vettä, odottelua. Toivomista että reiät kalvossa menisivät umpeen ja vauvamme selviäisi. Vauva voi siis kohdussa hyvin kokoajan liikkui ym ym.
Pari pv meni ja vettä tuli tuli ja tuli. Ei toivoa enää. Kohtu täysin tyhjä vedestä. Pieni vauvamme kärsii on väkisin vielä elossa mutta ei ole toivoa selvitä tästä. Jouduin osastolle jossa synnytys käynnistettäisiin lääkkeillä. Olin niin murtunut. Hoitajat ja lääkärit pahoittelivat, kaikesta mitä olen joutunut kokemaan. Sain todella lämmintä kohtelua, empatiaa, tilaa surulleni. Kukaan ei vähätellyt. Minä en halunnut itsekään elää enää, en halunnut. Oli ihan hirveän vaikeaa päättää että synnytys käynnistetään sinä päivänä, se päätös jäi minun ja mieheni harteille. Mutta se oli pakko tehdä en halunnut että pikkuisemme kärsii enää yhtään ja asia varmistettiin monilta lääkäreiltä että toivoa ei olisi enää.
Menimme osastolle. Mieheni tuli mukaani, hän kannatteli minua surussani vaikka hänkin oli kokenut juuri suuren surun. En olisi tässä ilman miestäni. Minä menin niin hajalle. Rehellisesti sanottuna se mitä kävi oli niin suuri shokki että olisin voinut oikeasti päättää päiväni.
Lääkkeitä pumpattiin minuun 4h välein. Ei käynnisty. 24h jälkeen ja helvetinmoisten supistusten, tuskan jälkeen napanuora pilkotti. Lääkäri teki sisätutkimuksen kovakouraisesti ja siitä hetken päästä supistukset olivat niin hirveitä että ponnistin pienen vauvani ulos. Tuska helpotti heti hetkeksi, mutta oli vielä istukan vuoro. Sekin tuli onneksi itsekseen hetken kuluttua, kun kaavinnalla jo uhkailtiin.
Toivuin hetken, hoitajat tuputtivat diapamia kun olin niin ahdistunut, itkuinen ja henkisesti rikki. En suostunut ottamaan, sanoinkin että "olen juuri menettänyt pienen vauvani, eiköhän ole ihan normaalia että olen aivan helvetin surullinen". Lääkäri oli kanssani samaa mieltä ja sanoi että kaikesta huolimatta pärjäät hyvin vaikkakin olet kokenut näin suuren surun.
Hetken päästä sovimme että jäämme minä, mieheni ja meidän pieni vauvamme huoneeseeni. Lääkäri peitti vauvamme pienellä liinalla sillä halusin olla kahden mieheni kanssa kun katsoisin vauvaani.
Nostin pienen liinan, näin pienen poikani. Itkin. Se oli niin suloinen, täydellinen, pieni vauva. Ensimmäisenä taisin sanoa miehelleni "voi kulta katso miten suloiset pienet jalat..". Sitten siinä itkettiin, otin pienen syliini. Koskin, rakastin konkreettisesti. Hyvästelin mielessäni. Otimme valokuvia muistoksi enkelistämme. Hoitaja kävi yhdessä välissä kysymässä haluammeko vielä olla kolmisin, sanoin että joo, niin kauan kun voi. Saimme olla 3 tuntia enkelimme kanssa, hyvästellä rauhassa, olla perheenä hetken konkreettisesti. Ne kolme tuntia olivat samalla elämäni surullisimmat mutta samalla onnellisimmat, minusta tuli äiti. Tunsin kun minussa tapahtui jotain erikoista, ja erilaista kun ennen. Koin äitiyden tunteen. En osaa selittää sitä. Se oli järjettömän suurta rakkautta sitä pientä kohtaan. Lässyttelin enkelillemme, ihailin sen täydellisiä piirteitä. Painoin kaikki yksityiskohdat mieleeni. En antanut itseni romahtaa täysin sillä enkeli oli vierelläni. Olin iloinen siitä että sain mahdollisuuden hyvästellä pienen poikani, ja olla hänen kanssaan edes 3 tuntia. Häntä ei vain viety pois. Minulla on lopuksi elämääni ikuinen muisto lapsestani. Seinällämme on 2 taulua vauvastamme, tehty kuvista jotka otimme. Ne ovat kalleimmat aarteeni.
Soitin äidilleni sairaalalta, hän itki ja sanoi että anna mummolta hali pienelle. Ja äiti myös onnitteli, tulihan meistä pienen pojan vanhemmat, vaikka lapsemme onkin poissa fyysisesti.
Pääsimme muutaman tunnin kuluttua pois. Oli todella vaikeaa sulkea ovi, jättää poikani sinne huoneeseen. Tuntui niin kylmältä, sulkea ovi ja lähteä. Ilman vauvaa. Ilman rakkainta. Olin hajalla. Shokissa. Ihan jossain muualla..
Siitä lähti pitkä surumatka. Tuhansiamiljoonia kyyneleitä. Tuskaa. Taistelua hengestäni, jaksanko enää.
"Hipaisi hiljaa enkelin siipi, kauneinta maailmassa näytti.
Salaa sitten ovesta hiipi, enkelin oikeutta käytti.
Nukkui pieni enkelin siipien suojaan ja lähti,
nyt pikkuinen on taivaan kirkkain tähti.
Suurella rakkaudella pienelle pojalleni."
-äiti-
Äiti & Poika. Toinen tauluistamme. Minun ja poikani käsi.
Poikamme meni ruumiinavaukseen. Ja haudattiin muistolehtoon. Syy keskenmenolle löytyi: isot veritulpat istukassa ja infarkti. Pääsin tutkimuksiin sillä 3 km raja tuli täyteen. Minusta löytyi hyytymäpoikkeavuus joka on syynä keskenmenoihini. Nyt piikitän joka päivä 60mg klexanea. Se on siis verenohennuslääke. Ettei tulppia tulisi enää. Ja pikkuisellamme olisi toivoa selvitä. <3
Seuraavassa postauksessa sitten keskitytään tähän neljänteen raskauteen ja sen kuulumisiin ja hoitoihin mitä saan.
Pieni poikani on aina sydämessäni, aina osa elämääni. En luovu hänestä kokonaan ikinä. Rakastan nyt ja aina.
Uusin tämän blogini. Tämä oli esikoispoikamme odotusblogi jonka kirjoittaminen loppui kun koimme myöhäisen keskenmenon. Tarkoitukseni oli kirjoittaa synnytystarinat ja ajatuksia surusta, mutten ole pystynyt enkä jaksanut. Nyt kun menetyksestä on 7kk olen jo jaloillani, vaikkakin huterasti mutta pystyn jo asiasta kirjoittamaan.
Olen nyt siis neljättä kertaa raskaana. Raskausviikot ovat nyt 13+4. Pieni pullanen kasvaa hyvin, voi hyvin ja kehittyy oikein. Ultrat ja muut ovat sujuneet hyvin ja kotidoppler antaa mielenrauhaa koti-iltoina. Rakastan tätä pientä ihmettä sisälläni jo aivan hirrmuisen paljon. Kiitän jokaisesta päivästä jona saan kantaa lastani sisälläni. Tämänkin pienen menetys pelottaa aivan kamalan paljon. Raskaus on ollut todella vaikeaa, itkua, pelkoa, valmiiksi suremista. Mutta niin vain se pieni tuolla vielä on. Ja toivottavasti pysyy. Minulle vaan mikään ei ole itsestäänselvää toistuvien keskenmenojen jälkeen.
Taustaa: Olemme yrittäneet lasta mieheni kanssa 2 vuotta. Sain 7/12 keskenmenon rv 8+. Tulin uudelleen suoraan siitä raskaaksi ja se raskaus meni kesken 10/12 rv 10. Sitten meni aikaa maaliskuuhun 2013 kun raskaustesti näytti taas positiivista. Mieli heitti häränpyllyä ja voi miten onnellinen olin taas. Pelkäsin silloinkin, vaikkakin nuo kaksi keskenmenoa olivat varhaisia keskenmenoja jättivät ne jälkensä minuun. Surin niitä ja ne jättivät pelon minuun. Menetyksen pelon.
Kolmas raskaus sujui siis hyvin rv 14 asti, sitten kohtuuni tuli hematooma joka vuoti niin hirveitä määriä että olin jatkuvasti päivystyksessä hoidossa. Hematooma lopetti vuodon lopulta muutaman vkon päästä ja kokoajan pieni vauvamme voi kohdussa hyvin. Tunsin liikkeet jo rv16. Pieniä hipaisuja, isompia kuplia. Kiinnyin vauvaamme päivä päivältä enemmän. Raskausmasu pullahti esiin.. Rakastin sitä pientä niin kovin.
Sitten tuli rv 18. Luulin että pissin housuuni yhtäkkiä kun jotain vetistä lorahteli housuihin. Naureskelin miehelleni että nytkö se virtsankarkailu alkaa. Voi kumpa se olisikin ollut sitä.. Soitin päivystykseen kun aloin epäillä että jokin on vialla. He käskivät sinne heti.
Siellä selvisi että vuodan lapsivettä ja sitä on enää vähän jäljellä kohdussa. Kalvot siis rikki. Raskauden jatkumiselle ei annettu paljoa toivoa mutta sain lähteä kotiin, vuodelepo, vettä, odottelua. Toivomista että reiät kalvossa menisivät umpeen ja vauvamme selviäisi. Vauva voi siis kohdussa hyvin kokoajan liikkui ym ym.
Pari pv meni ja vettä tuli tuli ja tuli. Ei toivoa enää. Kohtu täysin tyhjä vedestä. Pieni vauvamme kärsii on väkisin vielä elossa mutta ei ole toivoa selvitä tästä. Jouduin osastolle jossa synnytys käynnistettäisiin lääkkeillä. Olin niin murtunut. Hoitajat ja lääkärit pahoittelivat, kaikesta mitä olen joutunut kokemaan. Sain todella lämmintä kohtelua, empatiaa, tilaa surulleni. Kukaan ei vähätellyt. Minä en halunnut itsekään elää enää, en halunnut. Oli ihan hirveän vaikeaa päättää että synnytys käynnistetään sinä päivänä, se päätös jäi minun ja mieheni harteille. Mutta se oli pakko tehdä en halunnut että pikkuisemme kärsii enää yhtään ja asia varmistettiin monilta lääkäreiltä että toivoa ei olisi enää.
Menimme osastolle. Mieheni tuli mukaani, hän kannatteli minua surussani vaikka hänkin oli kokenut juuri suuren surun. En olisi tässä ilman miestäni. Minä menin niin hajalle. Rehellisesti sanottuna se mitä kävi oli niin suuri shokki että olisin voinut oikeasti päättää päiväni.
Lääkkeitä pumpattiin minuun 4h välein. Ei käynnisty. 24h jälkeen ja helvetinmoisten supistusten, tuskan jälkeen napanuora pilkotti. Lääkäri teki sisätutkimuksen kovakouraisesti ja siitä hetken päästä supistukset olivat niin hirveitä että ponnistin pienen vauvani ulos. Tuska helpotti heti hetkeksi, mutta oli vielä istukan vuoro. Sekin tuli onneksi itsekseen hetken kuluttua, kun kaavinnalla jo uhkailtiin.
Toivuin hetken, hoitajat tuputtivat diapamia kun olin niin ahdistunut, itkuinen ja henkisesti rikki. En suostunut ottamaan, sanoinkin että "olen juuri menettänyt pienen vauvani, eiköhän ole ihan normaalia että olen aivan helvetin surullinen". Lääkäri oli kanssani samaa mieltä ja sanoi että kaikesta huolimatta pärjäät hyvin vaikkakin olet kokenut näin suuren surun.
Hetken päästä sovimme että jäämme minä, mieheni ja meidän pieni vauvamme huoneeseeni. Lääkäri peitti vauvamme pienellä liinalla sillä halusin olla kahden mieheni kanssa kun katsoisin vauvaani.
Nostin pienen liinan, näin pienen poikani. Itkin. Se oli niin suloinen, täydellinen, pieni vauva. Ensimmäisenä taisin sanoa miehelleni "voi kulta katso miten suloiset pienet jalat..". Sitten siinä itkettiin, otin pienen syliini. Koskin, rakastin konkreettisesti. Hyvästelin mielessäni. Otimme valokuvia muistoksi enkelistämme. Hoitaja kävi yhdessä välissä kysymässä haluammeko vielä olla kolmisin, sanoin että joo, niin kauan kun voi. Saimme olla 3 tuntia enkelimme kanssa, hyvästellä rauhassa, olla perheenä hetken konkreettisesti. Ne kolme tuntia olivat samalla elämäni surullisimmat mutta samalla onnellisimmat, minusta tuli äiti. Tunsin kun minussa tapahtui jotain erikoista, ja erilaista kun ennen. Koin äitiyden tunteen. En osaa selittää sitä. Se oli järjettömän suurta rakkautta sitä pientä kohtaan. Lässyttelin enkelillemme, ihailin sen täydellisiä piirteitä. Painoin kaikki yksityiskohdat mieleeni. En antanut itseni romahtaa täysin sillä enkeli oli vierelläni. Olin iloinen siitä että sain mahdollisuuden hyvästellä pienen poikani, ja olla hänen kanssaan edes 3 tuntia. Häntä ei vain viety pois. Minulla on lopuksi elämääni ikuinen muisto lapsestani. Seinällämme on 2 taulua vauvastamme, tehty kuvista jotka otimme. Ne ovat kalleimmat aarteeni.
Soitin äidilleni sairaalalta, hän itki ja sanoi että anna mummolta hali pienelle. Ja äiti myös onnitteli, tulihan meistä pienen pojan vanhemmat, vaikka lapsemme onkin poissa fyysisesti.
Pääsimme muutaman tunnin kuluttua pois. Oli todella vaikeaa sulkea ovi, jättää poikani sinne huoneeseen. Tuntui niin kylmältä, sulkea ovi ja lähteä. Ilman vauvaa. Ilman rakkainta. Olin hajalla. Shokissa. Ihan jossain muualla..
Siitä lähti pitkä surumatka. Tuhansiamiljoonia kyyneleitä. Tuskaa. Taistelua hengestäni, jaksanko enää.
"Hipaisi hiljaa enkelin siipi, kauneinta maailmassa näytti.
Salaa sitten ovesta hiipi, enkelin oikeutta käytti.
Nukkui pieni enkelin siipien suojaan ja lähti,
nyt pikkuinen on taivaan kirkkain tähti.
Suurella rakkaudella pienelle pojalleni."
-äiti-
Poikamme meni ruumiinavaukseen. Ja haudattiin muistolehtoon. Syy keskenmenolle löytyi: isot veritulpat istukassa ja infarkti. Pääsin tutkimuksiin sillä 3 km raja tuli täyteen. Minusta löytyi hyytymäpoikkeavuus joka on syynä keskenmenoihini. Nyt piikitän joka päivä 60mg klexanea. Se on siis verenohennuslääke. Ettei tulppia tulisi enää. Ja pikkuisellamme olisi toivoa selvitä. <3
Seuraavassa postauksessa sitten keskitytään tähän neljänteen raskauteen ja sen kuulumisiin ja hoitoihin mitä saan.
Pieni poikani on aina sydämessäni, aina osa elämääni. En luovu hänestä kokonaan ikinä. Rakastan nyt ja aina.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)