Pikainen päivitys. Tyttäremme sai etunimekseen nimen, Ninni. Pieni pirpanamme on jo 2kk ikäinen ja arki pyörii hyvin. Klassisen väsynyttä vauva-arkea. Itkua, kakkaa. Hymyjä. Pieniä kiljahduksia.
Tämä äiti on onnellisin koskaan <3
Kirjoittelen paremmalla ajalla kuulumisiamme ja arjesta enemmän. Kaikki on kuitenkin hyvin. Tyttö pysynyt terveenä ja kasvaa hurrjasti! 53cm ja 3960g oli 2kk mitat. Tasan 2kg saanut painoa ja 11cm.
perjantai 29. elokuuta 2014
keskiviikko 2. heinäkuuta 2014
Hän on täällä
Meille syntyi 19.6 raskausviikolla 34+3 pieni tytön tylleröinen. Mitoin: 42cm ja 1960g. Hän ei malttanut kohdun suojissa kauempaa viihtyä! Ehdin onneksi saada muutamaa päivää ennen kortisonit, että vauvan keuhkot kypsyisivät tarpeeksi. Sen verran tyty siis varoitteli etukäteen!
Olen aivan älyttömän onnellinen. Hän on täällä, terveenä ja hyvinvoivana. Sylissäni. Sylini ei ole enää tyhjä. En voi käsittää edelleenkään sitä että kaikki meni hyvin ja meillä oli onnea matkassa vaikka tämäkin pienoinen aikasemmin päätti maailmaan putkahtaa. Voi rakkaus.
Tyttö syntyi 9 pisteen vauvana, heti rääkyvänä ja pääsi suoraan minun syliin. Se hetki, oli kauneinta koskaan. Kuitenkin ennenaikaisuudesta johtuen hänet vietiin lastenosastolle tarkkailuun sillä sokereissa oli heittoa. Osastolla hän vietti 3 päivää jonka jälkeen siirryimme perheosastolle jossa yhden sairaanhoitajan tuen kanssa vauvaa hoidimme. Sinivalo tuli myös koettua mutta sen enempiä vaivoja ei olekaan ollut. Tyttö on syönyt kokoajan hyvin ja ollut virkeä! Pääsimme siis yhteensä viikon sairaalassaolon jälkeen koko perhe kotiin.
Minä kotiuduin omalta osastoltani jo seuraavana päivänä synnytyksestä. :D Toipuminen ollut huimaa. Istuin ja kävelin suoraan salista oikein reippaana. Kaikki kauhistelivatkin sitä kuinka reippaana heti menin vaikka vauriotta ei selvitty. :D Kipukynnys on korkeampi vissiin.
Meillä on siis kaikki hyvin. Vietämme vauvantuoksuista arkea rakkaan tyttäremme kanssa.
Olen niin kiitollinen siitä että meitä kohtasi näin suuri onni, ja olemme säästyneet pahimmilta huolilta. Ei tirriäisen keskosuutta meinanneet hoitohenkilökuntakaan muistaa, kun vaivaa ei tosiaan ole. Hyvä näin. En voisi olla kiitollisempi ja onnellisempi.
Olen aivan älyttömän onnellinen. Hän on täällä, terveenä ja hyvinvoivana. Sylissäni. Sylini ei ole enää tyhjä. En voi käsittää edelleenkään sitä että kaikki meni hyvin ja meillä oli onnea matkassa vaikka tämäkin pienoinen aikasemmin päätti maailmaan putkahtaa. Voi rakkaus.
Tyttö syntyi 9 pisteen vauvana, heti rääkyvänä ja pääsi suoraan minun syliin. Se hetki, oli kauneinta koskaan. Kuitenkin ennenaikaisuudesta johtuen hänet vietiin lastenosastolle tarkkailuun sillä sokereissa oli heittoa. Osastolla hän vietti 3 päivää jonka jälkeen siirryimme perheosastolle jossa yhden sairaanhoitajan tuen kanssa vauvaa hoidimme. Sinivalo tuli myös koettua mutta sen enempiä vaivoja ei olekaan ollut. Tyttö on syönyt kokoajan hyvin ja ollut virkeä! Pääsimme siis yhteensä viikon sairaalassaolon jälkeen koko perhe kotiin.
Minä kotiuduin omalta osastoltani jo seuraavana päivänä synnytyksestä. :D Toipuminen ollut huimaa. Istuin ja kävelin suoraan salista oikein reippaana. Kaikki kauhistelivatkin sitä kuinka reippaana heti menin vaikka vauriotta ei selvitty. :D Kipukynnys on korkeampi vissiin.
Meillä on siis kaikki hyvin. Vietämme vauvantuoksuista arkea rakkaan tyttäremme kanssa.
Olen niin kiitollinen siitä että meitä kohtasi näin suuri onni, ja olemme säästyneet pahimmilta huolilta. Ei tirriäisen keskosuutta meinanneet hoitohenkilökuntakaan muistaa, kun vaivaa ei tosiaan ole. Hyvä näin. En voisi olla kiitollisempi ja onnellisempi.
sunnuntai 11. toukokuuta 2014
Äiti pienen enkelipojan
Äitienpäivä. Minusta tuli melkein vuosi sitten äiti, äiti pienen enkelipojan. Hän ei ole tänään täällä, ei fyysisesti läsnä, mutta sydämessäni hän on yhä ja siellä hän pysyy. Rakas pikkuiseni.
"Sinä puutut pöydästämme. Me sytytämme erityisen kynttilän.
Ihmiset joskus kysyvät, enkö ole vielä päässyt yli sinusta.
Minä ihmettelen kovin, mitä he tarkoittavat.
Ei, en minä ole päässyt sinusta yli. Miksi olisinkaan?
Minä elän kaikkea sitä, jonka sinä annoit. Ja olen onnellinen siitä, että sinä
kosketit minua ja muutit minut kyynel kyyneleeltä."
Äiti rakastaa. <3
Ensi vuonna sitten täällä taitaapi olla pieni tyttö joka juhlistaa tätä äitiä isoveljensäkin puolesta. ;) Pieni tyttö voi masussa oikein hyvin. Nyt on 28+6. Masu kasvaa ja kivut kovenevat. Kroppa koetuksella, mutta kaikki on oikein hyvin raskauden suhteen.
"Sinä puutut pöydästämme. Me sytytämme erityisen kynttilän.
Ihmiset joskus kysyvät, enkö ole vielä päässyt yli sinusta.
Minä ihmettelen kovin, mitä he tarkoittavat.
Ei, en minä ole päässyt sinusta yli. Miksi olisinkaan?
Minä elän kaikkea sitä, jonka sinä annoit. Ja olen onnellinen siitä, että sinä
kosketit minua ja muutit minut kyynel kyyneleeltä."
Äiti rakastaa. <3
Ensi vuonna sitten täällä taitaapi olla pieni tyttö joka juhlistaa tätä äitiä isoveljensäkin puolesta. ;) Pieni tyttö voi masussa oikein hyvin. Nyt on 28+6. Masu kasvaa ja kivut kovenevat. Kroppa koetuksella, mutta kaikki on oikein hyvin raskauden suhteen.
sunnuntai 20. huhtikuuta 2014
ALLE 100 päivää jäljellä
Iik. Nyt on rv 25+6 eli huomenna vaihtuu taas viikko. Hitsit että nää juoksee eteenpäin! Alle sata päivää odotusta jäljellä. Tai siis alle sata päivää laskettuun aikaan!
Vauvanen voi hyvin ja maha kasvaa kokoajan lisää. Tämä äiti myös on nyt ollut hieman pirteämmällä mielellä pari päivää. Ahdistus on ollut lievempää ja hetkittäin naurua on myös kasvoiltani voinut bongata. Semmoista vuoristorataahan tämä on kun muutenkin raskausaikana mielialat heittävät mutta olen vain iloinen ja kiitollinen siitä että näitä helpompiakin päiviä on.
On muuten upeaa huomata miten hyvin raskaudenaikaista masennusta hoidetaan. Ja miten vakavasti se otetaan HETI. Kaikki apukeinot otetaan käyttöön ja ammatti-ihmiset ovat ystävällisiä, sydämellisiä ja oikeasti tulee olo että minusta ja vauvasta välitetään. Minulla kun on kokemusta masennuksen hoidosta ei-raskaana olevana niin on kyllä hurja ero. Mutten voi kun olla kiitollinen että saan nyt oikeanlaista apua ja niin paljon kun tarvitsen.
Arki meillä rullaa entiseen tapaan. Elämä on muiltaosin vakaata ja rakkautta täynnä. Tuntuu että tämä odotusaika on tuonut minua ja miestäni kovin paljon lähemmäs toisiamme ja olemme oppineet ratkomaan ristiriita tilanteita yhä paremmin. Molemmat odottavat kesää aivan hirmuisen paljon, muttei ilman jännitystä tai pelkoja. On tämä niin uutta ja ihmeellistä! Tuleeko meistä tosiaan vanhemmat? Äiti ja isä. Niin ihana ajatus.
Ainiin. Kävimme myös ultrassa viikko sitten. Mulla kun on nämä kontrolliultrat 4 viikon välein. Pieni tytynen siellä polski, vilkutteli ja jumppaili ympäriinsä. Kaikki oli täydellisesti eikä mitään poikkeavaa löytynyt. Paino-arvio oli hippasen alle 800g joka kuulemma normaali viikkoihin nähden. Kun lääkäri ultrasi ja ruudulle ilmestyi vauvvan käsi joka vilkutteli, mua alkoi itkettää. Ja samoin miestäkin. Pidettiin toistemme käsistä kiinni ja pystyin aistia sen liikutuksen ja onnen siellä huoneessa. Todella suloinen hetki. Meidän rakas pikkuinen.
Raskaus jatkuu, elämä jatkuu. Kesää odotellaan ja masennusta vastaan taistellaan. Tukijoukkoni ovat parhaat ikinä ja rakas vauvani paras ilonlähde ikinä. Siinä tämän kertaiset kuulumiset pähkinän kuoressa. Kuullaan taas, voikaa hyvin!
Vauvanen voi hyvin ja maha kasvaa kokoajan lisää. Tämä äiti myös on nyt ollut hieman pirteämmällä mielellä pari päivää. Ahdistus on ollut lievempää ja hetkittäin naurua on myös kasvoiltani voinut bongata. Semmoista vuoristorataahan tämä on kun muutenkin raskausaikana mielialat heittävät mutta olen vain iloinen ja kiitollinen siitä että näitä helpompiakin päiviä on.
On muuten upeaa huomata miten hyvin raskaudenaikaista masennusta hoidetaan. Ja miten vakavasti se otetaan HETI. Kaikki apukeinot otetaan käyttöön ja ammatti-ihmiset ovat ystävällisiä, sydämellisiä ja oikeasti tulee olo että minusta ja vauvasta välitetään. Minulla kun on kokemusta masennuksen hoidosta ei-raskaana olevana niin on kyllä hurja ero. Mutten voi kun olla kiitollinen että saan nyt oikeanlaista apua ja niin paljon kun tarvitsen.
Arki meillä rullaa entiseen tapaan. Elämä on muiltaosin vakaata ja rakkautta täynnä. Tuntuu että tämä odotusaika on tuonut minua ja miestäni kovin paljon lähemmäs toisiamme ja olemme oppineet ratkomaan ristiriita tilanteita yhä paremmin. Molemmat odottavat kesää aivan hirmuisen paljon, muttei ilman jännitystä tai pelkoja. On tämä niin uutta ja ihmeellistä! Tuleeko meistä tosiaan vanhemmat? Äiti ja isä. Niin ihana ajatus.
Ainiin. Kävimme myös ultrassa viikko sitten. Mulla kun on nämä kontrolliultrat 4 viikon välein. Pieni tytynen siellä polski, vilkutteli ja jumppaili ympäriinsä. Kaikki oli täydellisesti eikä mitään poikkeavaa löytynyt. Paino-arvio oli hippasen alle 800g joka kuulemma normaali viikkoihin nähden. Kun lääkäri ultrasi ja ruudulle ilmestyi vauvvan käsi joka vilkutteli, mua alkoi itkettää. Ja samoin miestäkin. Pidettiin toistemme käsistä kiinni ja pystyin aistia sen liikutuksen ja onnen siellä huoneessa. Todella suloinen hetki. Meidän rakas pikkuinen.
Raskaus jatkuu, elämä jatkuu. Kesää odotellaan ja masennusta vastaan taistellaan. Tukijoukkoni ovat parhaat ikinä ja rakas vauvani paras ilonlähde ikinä. Siinä tämän kertaiset kuulumiset pähkinän kuoressa. Kuullaan taas, voikaa hyvin!
perjantai 11. huhtikuuta 2014
rv 24+4 ja raskausmasennus todettu
Nyt sitä ollaan raskausviikolla 25 ja luulisi että odotusaika olisi yhtä siirappia ja aurinkoa, mutta ei se ole. Se oli vihdoin itselleni ja miehelle myönnettävä. Minä rakastan tätä vauvaa, pientä tytärtäni. Minä kiitän raskaudesta jokaikinen päivä ja olen tajuttoman onnellinen siitä että näyttää siltä että saan vihdoin pitää vauvani luonani. Ajattelin että kun keskenmenon vaara alkaa olla ohi, hymyilisin kellonympäri eikä mikään voisi enää olla huonosti.
... Ja minä petyin. Itseeni. Typerään pääkoppaani. Se petti minut. Vei osan ilosta pois, osan nautinnosta pois. Ja teki minusta ahdistuneen, ärtyneen ja itkuisan. MASENTUNEEN.
Olen voinut todella pahoin, henkisesti. Ahdistus on aamusta-iltaan kestävää sorttia. Itken surua, vaikken tiedä mikä surettaa. En jaksa tehdä mitään.
Luulin monta viikkoa että tämä kuuluu raskauteen, silloin ollaan herkillä ja ahdistus ja muut tunteet ovat normaaleja. Väsymys on raskausoire ja mielialat heittävät. Ja voivat jumittaa alakuloisuudessa pidempäänkin. Onhan tämä semmoinen myllerrys keholle. Mieheni kuitenkin huolestui minusta todella paljon. Olen saanut niin hirveitä raivareita ja suutun t o d e l l a helposti mistä tahansa. Olen siis ärtynyt koska ahdistaa, kokoajan. Itken heti huutamisen jälkeen hysteerisesti. Ja pahoittelen hirveyttäni. Päädyimme siis lopulta lähtemään lääkäriin juttelemaan tästä että onko tämä nyt normaalia, ja eihän se ollut.
Minä olen masentunut. Raskausaikana. M a s e n t u n u t. Ja nyt voinen kysyä että: mitä vittua? Miksi? Miksi helvetissä sairastun masennukseen nyt kun elämäni on sitä mitä aina toivoin?
Eipä tuohon osaa kukaan minulle selkeää vastausta sanoa. Taipuvainen olen masennukseen sillä sen olen teinivuosina sairastanut ja hormoonit lisäävät riskiä. Myös koetut keskenmenot ovat jollain tapaa käsittelemättä niin kai alitajuntani alkaa räjähtää.
Minä kuitenkin saan iloa vauvastani, voimistuvista potkuista, kesän ajattelusta. Eli tilanne ei ole täysin toivoton enkä ole täysin pohjalla. Silti koen huonoutta tästä, syyllistän itseäni tästä, hienosti sanottuna ruoskin itseäni mielessäni. "Sinä paska siinä kehtaat valittaa ahdistuneisuutta kun saat sentään olla raskaana". Koetin kovin tsempata enkä kertoa tästä kellekään ja lääkäriin menokin oli vaikeaa. Mutta se kannatti. Lääkäri takoi päähäni järkeä, ymmärsi. Sai minutkin hieman tajuamaan itseäni ja tilannettani. Ja ymmärtämään että ei tämä ole minun syyni.
Saan hoitoa tilanteeseeni joten toivottavasti toivun nopeasti. Nytkin on ollut tavallaan helpompi hengittää kun sain tuskan "oksennettua" ulos ja mieskin tietää tasan tarkkaan missä mennään. Päivä kerrallaan ja hetki kerrallaan kohti hymyä taas. Onneksi onneksi onneksi menin ajoissa lääkäriin, ennenkuin tilanne olisi ollut todella paha. Nyt minulla vielä on ilonlähteitä elämässäni ja elämä ei ole täysin mustaa.
Minun ihana tyttäreni auttaa jaksamaan, hänen takiaan minä jaksan. Odotan niin kovin että saan pienen kultamuruseni syliini ja toivon yli kaiken että olen kunnossa siihen mennessä. Ja vaikken olisi niin kyllä minä pärjään, ei niin hätää ole.
PS. Raskauden saralla kaikki on ok, 15.4 on ultra taas. Klexanepiikit toimivat oikein ja kaikki on vauvalla hyvin. Vilkas ja voimakaspotkuinen typy. <3
... Ja minä petyin. Itseeni. Typerään pääkoppaani. Se petti minut. Vei osan ilosta pois, osan nautinnosta pois. Ja teki minusta ahdistuneen, ärtyneen ja itkuisan. MASENTUNEEN.
Olen voinut todella pahoin, henkisesti. Ahdistus on aamusta-iltaan kestävää sorttia. Itken surua, vaikken tiedä mikä surettaa. En jaksa tehdä mitään.
Luulin monta viikkoa että tämä kuuluu raskauteen, silloin ollaan herkillä ja ahdistus ja muut tunteet ovat normaaleja. Väsymys on raskausoire ja mielialat heittävät. Ja voivat jumittaa alakuloisuudessa pidempäänkin. Onhan tämä semmoinen myllerrys keholle. Mieheni kuitenkin huolestui minusta todella paljon. Olen saanut niin hirveitä raivareita ja suutun t o d e l l a helposti mistä tahansa. Olen siis ärtynyt koska ahdistaa, kokoajan. Itken heti huutamisen jälkeen hysteerisesti. Ja pahoittelen hirveyttäni. Päädyimme siis lopulta lähtemään lääkäriin juttelemaan tästä että onko tämä nyt normaalia, ja eihän se ollut.
Minä olen masentunut. Raskausaikana. M a s e n t u n u t. Ja nyt voinen kysyä että: mitä vittua? Miksi? Miksi helvetissä sairastun masennukseen nyt kun elämäni on sitä mitä aina toivoin?
Eipä tuohon osaa kukaan minulle selkeää vastausta sanoa. Taipuvainen olen masennukseen sillä sen olen teinivuosina sairastanut ja hormoonit lisäävät riskiä. Myös koetut keskenmenot ovat jollain tapaa käsittelemättä niin kai alitajuntani alkaa räjähtää.
Minä kuitenkin saan iloa vauvastani, voimistuvista potkuista, kesän ajattelusta. Eli tilanne ei ole täysin toivoton enkä ole täysin pohjalla. Silti koen huonoutta tästä, syyllistän itseäni tästä, hienosti sanottuna ruoskin itseäni mielessäni. "Sinä paska siinä kehtaat valittaa ahdistuneisuutta kun saat sentään olla raskaana". Koetin kovin tsempata enkä kertoa tästä kellekään ja lääkäriin menokin oli vaikeaa. Mutta se kannatti. Lääkäri takoi päähäni järkeä, ymmärsi. Sai minutkin hieman tajuamaan itseäni ja tilannettani. Ja ymmärtämään että ei tämä ole minun syyni.
Saan hoitoa tilanteeseeni joten toivottavasti toivun nopeasti. Nytkin on ollut tavallaan helpompi hengittää kun sain tuskan "oksennettua" ulos ja mieskin tietää tasan tarkkaan missä mennään. Päivä kerrallaan ja hetki kerrallaan kohti hymyä taas. Onneksi onneksi onneksi menin ajoissa lääkäriin, ennenkuin tilanne olisi ollut todella paha. Nyt minulla vielä on ilonlähteitä elämässäni ja elämä ei ole täysin mustaa.
Minun ihana tyttäreni auttaa jaksamaan, hänen takiaan minä jaksan. Odotan niin kovin että saan pienen kultamuruseni syliini ja toivon yli kaiken että olen kunnossa siihen mennessä. Ja vaikken olisi niin kyllä minä pärjään, ei niin hätää ole.
PS. Raskauden saralla kaikki on ok, 15.4 on ultra taas. Klexanepiikit toimivat oikein ja kaikki on vauvalla hyvin. Vilkas ja voimakaspotkuinen typy. <3
keskiviikko 2. huhtikuuta 2014
rv 23+2
Heippa vaan pitkästä aikaa!
Oon ollut superlaiska kirjoittelemaan tänne mitään. Hups.
Meille kuuluu oikein hyvää. Viikot ne vaan huristelee eteenpäin ja vauva pysyy edelleen mukana. Voitte varmasti kuvitella kuinka onnellinen, kiitollinen ja helpottunut olen.
Kaksi kertaa on ultrassakin nyt keritty vierailla puolenvälin poksumisen jälkeen. Toinen oli päivystyskäynti supistusten takia jotka huolettivat kätilöitäkin. Niihin ei syytä löydetty ja kaikki oli tutkimuksissa normaalisti. Supistukset loppuivatkin seinään samana päivänä. Olivat siis säännöllisiä ja todella kipeitä. Onneksi niitä ei nyt ole tuon jälkeen näkynyt. Tyttöveikkaus saatiin päivystysultrasta! Paikalla oli aivan ihana lääkäri joka ajan kanssa paneutui meidän tilanteeseen, nosti klexane annosta (oli liian pienellä annoksella) ja tutki niiin läpikotaisin minut ja vauvan. Hymy suin lähdettiin sairaalalta kotiin.
Rakenneultra oli myös tietysti edessä kun yli puolenvälin ollaan päästy. Kaikki rakenteet normaalit, ei mitään poikkeavaa löytynyt! Vaavin painoarvio oli 423g mikä oli täysin normaali ja hyvä painoarvio. Tyttöä jälleen veikkailtiin. Meille taitaapi siis tyttövauva olla tulossa! Oivoi kun olen onnellinen. Sama se kumpi sukupuoli olisi ollut mutta nyt kun sukupuolen tietää (ainakin melkein varmasti) niin jotenkin konkretisoitui tämä asia vielä enemmän: Meille tulee vauva. Tyttövauva.
Ei tämä sentään vain hattaraa ole.. ;) Mulla on järkkyjä liitoskipuja (?) ja kävely on aika tuskaa. Menenkin hitaammin kun etana kun tuntuu että niin repii nivusista ja muutenkin lantion seudulta. Tässä tapauksessa voisin sanoa että onneksi en työelämässä ole koska nyt olisi saikun paikka sitten. Keho käskee hiljentämään tahtia joten niin on tehtävä. Mies onneksi jaksaa ja haluaa koiramme lenkitykset hoitaa, tai siis pidemmät lenkit joten mun ei tarvitse siitä paineita ottaa.
Väsymys on myös tupsahtanut takaisin ja mä jo epäilin että hemoglobiini ois alhaalla mutta eeeeei, neuvolassa kun se mitattiin niin oli 131 ja neuvolantäti ihmettelikin että kuis sulla näin hyvä tuo on näillä viikoilla. :D Hyvä vain, ei lisärautaan tarvetta.
En mä silti voi kyllä valittaa yhdestäkään asiasta mitä nyt on, vaikka kivut elämää rajoittavatkin. Kunhan vauvalla kaikki on hyvin niin kyllä tämä äiti pärjää. Olen niin iloinen ja olo on myös hiukkasen epätodellinen! Wää, me ollaan päästy nääin pitkälle jo.
Kuullaan taas. Voikaa hyvin. <3
Oon ollut superlaiska kirjoittelemaan tänne mitään. Hups.
Meille kuuluu oikein hyvää. Viikot ne vaan huristelee eteenpäin ja vauva pysyy edelleen mukana. Voitte varmasti kuvitella kuinka onnellinen, kiitollinen ja helpottunut olen.
Kaksi kertaa on ultrassakin nyt keritty vierailla puolenvälin poksumisen jälkeen. Toinen oli päivystyskäynti supistusten takia jotka huolettivat kätilöitäkin. Niihin ei syytä löydetty ja kaikki oli tutkimuksissa normaalisti. Supistukset loppuivatkin seinään samana päivänä. Olivat siis säännöllisiä ja todella kipeitä. Onneksi niitä ei nyt ole tuon jälkeen näkynyt. Tyttöveikkaus saatiin päivystysultrasta! Paikalla oli aivan ihana lääkäri joka ajan kanssa paneutui meidän tilanteeseen, nosti klexane annosta (oli liian pienellä annoksella) ja tutki niiin läpikotaisin minut ja vauvan. Hymy suin lähdettiin sairaalalta kotiin.
Rakenneultra oli myös tietysti edessä kun yli puolenvälin ollaan päästy. Kaikki rakenteet normaalit, ei mitään poikkeavaa löytynyt! Vaavin painoarvio oli 423g mikä oli täysin normaali ja hyvä painoarvio. Tyttöä jälleen veikkailtiin. Meille taitaapi siis tyttövauva olla tulossa! Oivoi kun olen onnellinen. Sama se kumpi sukupuoli olisi ollut mutta nyt kun sukupuolen tietää (ainakin melkein varmasti) niin jotenkin konkretisoitui tämä asia vielä enemmän: Meille tulee vauva. Tyttövauva.
Ei tämä sentään vain hattaraa ole.. ;) Mulla on järkkyjä liitoskipuja (?) ja kävely on aika tuskaa. Menenkin hitaammin kun etana kun tuntuu että niin repii nivusista ja muutenkin lantion seudulta. Tässä tapauksessa voisin sanoa että onneksi en työelämässä ole koska nyt olisi saikun paikka sitten. Keho käskee hiljentämään tahtia joten niin on tehtävä. Mies onneksi jaksaa ja haluaa koiramme lenkitykset hoitaa, tai siis pidemmät lenkit joten mun ei tarvitse siitä paineita ottaa.
Väsymys on myös tupsahtanut takaisin ja mä jo epäilin että hemoglobiini ois alhaalla mutta eeeeei, neuvolassa kun se mitattiin niin oli 131 ja neuvolantäti ihmettelikin että kuis sulla näin hyvä tuo on näillä viikoilla. :D Hyvä vain, ei lisärautaan tarvetta.
En mä silti voi kyllä valittaa yhdestäkään asiasta mitä nyt on, vaikka kivut elämää rajoittavatkin. Kunhan vauvalla kaikki on hyvin niin kyllä tämä äiti pärjää. Olen niin iloinen ja olo on myös hiukkasen epätodellinen! Wää, me ollaan päästy nääin pitkälle jo.
Kuullaan taas. Voikaa hyvin. <3
maanantai 10. maaliskuuta 2014
sunnuntai 9. maaliskuuta 2014
Neljäs kerta näyttää toden sanovan
Heippulivei!
Viikonloppua vietelty kotosalla kämppää laitellen. Miehen vanhemmat käväisi myös meillä tuomassa pari kaappia ja kahvittelemassa. Väsymys on putkahtanut takaisin eikä meinaa millään helpottaa! Mies siis enemmänkin laittanut tätä kämppää kun mä en vaan jaksa nousta sohvalta.
Tänään sain itsestäni kuitenkin irti ja lähdin mukaan piiitkälle lenkille koiran kanssa. Teki hyvää! Auringonpaiste sai mua piristymään ainakin vähäsen ja koiran iloa oli taas niin ihana katsoa. Nyt tässä maataan koirulin kanssa sohvalla, se rötköttää mun sylissä (30kg rotikkavizslamix, ei mikään pieni hauva siis). Koira väsytetty ja tuleva äippä myös. Rentoa menoa siis nyt ainakin hetken! Kämppää haluan tänään järkätä itsekin sillä tää lähenee jo valmista ja mun kätösistä varmasti on apua.
Perjantaina oli tosiaan se kontrolliultra. Oli jännä mennä ultraan sillein että tietää että vauva on elossa, kun aamujumpat oli pienellä kohdussa menossa. Napakkoja potkuja tuikkaili vauva odotustilassa! Aina ennen siinä odotustilan penkillä olen miettinyt että onkohan kaikki hyvin, onko vauva elossa ym ym. Nyt tiesin että on, joten jännitin vain sitä että onko kohdunsuun tilanne edelleen hyvä.
Ja olihan se. Täydellinen lääkärin sanojen mukaan. Ei pehmennyt yhtään ja täysin kiinni myös ulkosuu. Istukka oli kohdun sivuseinässä ja sekin kuulemma hyvä juttu. Lääkäri sanoikin mulle: "Kyllä tämä raskaus näyttää menevän nyt hyvin". Ette voi uskoakaan miltä nuo sanat tuntuivat. Koska en voi käsittää edelleenkään että ollaan edes päästy näin pitkälle. Huomenna on 20+0. Ikinähän ei tiedä mitä tapahtuu ja edelleen tuntuu epätodelliselta että vauva selviäisi kesään asti ja syntyisi turvallisesti maailmaan, mutta nyt näyttää hyvältä ja siitä aion nauttia.
Rakenneultra on 19.3 ja siitä parin vkon päästä alkaa äitipolin kontrolliultrat. Mua aletaan ottaa sinne n. kahden viikon välein. Taustan, klexane-lääkityksen ja raskausdiabeteksen takia. Hyvä vain että seuraavat. Ja ihanaahan se on pientä käydä katselemassa useammin.
Nyt nostan jalat ylös ja alan pelaamaan fb:ssä olevaa peliä johon olen täysin koukussa. Ihanaa sunnuntain jatkoa kaikille. Kuullaan taas!
Viikonloppua vietelty kotosalla kämppää laitellen. Miehen vanhemmat käväisi myös meillä tuomassa pari kaappia ja kahvittelemassa. Väsymys on putkahtanut takaisin eikä meinaa millään helpottaa! Mies siis enemmänkin laittanut tätä kämppää kun mä en vaan jaksa nousta sohvalta.
Tänään sain itsestäni kuitenkin irti ja lähdin mukaan piiitkälle lenkille koiran kanssa. Teki hyvää! Auringonpaiste sai mua piristymään ainakin vähäsen ja koiran iloa oli taas niin ihana katsoa. Nyt tässä maataan koirulin kanssa sohvalla, se rötköttää mun sylissä (30kg rotikkavizslamix, ei mikään pieni hauva siis). Koira väsytetty ja tuleva äippä myös. Rentoa menoa siis nyt ainakin hetken! Kämppää haluan tänään järkätä itsekin sillä tää lähenee jo valmista ja mun kätösistä varmasti on apua.
Perjantaina oli tosiaan se kontrolliultra. Oli jännä mennä ultraan sillein että tietää että vauva on elossa, kun aamujumpat oli pienellä kohdussa menossa. Napakkoja potkuja tuikkaili vauva odotustilassa! Aina ennen siinä odotustilan penkillä olen miettinyt että onkohan kaikki hyvin, onko vauva elossa ym ym. Nyt tiesin että on, joten jännitin vain sitä että onko kohdunsuun tilanne edelleen hyvä.
Ja olihan se. Täydellinen lääkärin sanojen mukaan. Ei pehmennyt yhtään ja täysin kiinni myös ulkosuu. Istukka oli kohdun sivuseinässä ja sekin kuulemma hyvä juttu. Lääkäri sanoikin mulle: "Kyllä tämä raskaus näyttää menevän nyt hyvin". Ette voi uskoakaan miltä nuo sanat tuntuivat. Koska en voi käsittää edelleenkään että ollaan edes päästy näin pitkälle. Huomenna on 20+0. Ikinähän ei tiedä mitä tapahtuu ja edelleen tuntuu epätodelliselta että vauva selviäisi kesään asti ja syntyisi turvallisesti maailmaan, mutta nyt näyttää hyvältä ja siitä aion nauttia.
Rakenneultra on 19.3 ja siitä parin vkon päästä alkaa äitipolin kontrolliultrat. Mua aletaan ottaa sinne n. kahden viikon välein. Taustan, klexane-lääkityksen ja raskausdiabeteksen takia. Hyvä vain että seuraavat. Ja ihanaahan se on pientä käydä katselemassa useammin.
Nyt nostan jalat ylös ja alan pelaamaan fb:ssä olevaa peliä johon olen täysin koukussa. Ihanaa sunnuntain jatkoa kaikille. Kuullaan taas!
torstai 6. maaliskuuta 2014
19+3 ja muutto ohi
Huhheijjaa, enpäs halua enää koskaan muuttaa raskaana ollessani! Keho on ihan kakkana, väsyttää enemmän kun ikinä ja henkisesti aivan poikki.
Mutta. Vauvan potkut ja liikkeet alkavat tuntua jo säännöllisemmin ja osa oikein kovista potkuista tuntuu jo masun päältäkin. Voi rakkaus! Jotain piristettä muuton keskellä sentään oli. Kämppä on vielä täysi kaaos mutta pikkuhiljaa etenee.
Kaikki täällä siis oikein hyvin! Perjantaina on kontrolliultra, kohdunsuuta tsekkaillaan varmuuden vuoksi. Ja päästään kurkkimaan pientä ihmettämme.
Fiilis on hyvä. Onnellinen. Viikot kipittävät vauhdilla eteenpäin ja jos tätä tahtia jatkuu niin pianhan on jo heinäkuu. Iik!
Huomenna olisi vuorossa vauvanvaatteiden viikkailua kaappiin. Niitä kun kertynyt jo hyvä määrä. Vaunuillekin pitäisi löytää joku hyvä säilytys paikka kotoa.
Päivittelen taas, paremmalla ajalla! Heipsun. :)
Mutta. Vauvan potkut ja liikkeet alkavat tuntua jo säännöllisemmin ja osa oikein kovista potkuista tuntuu jo masun päältäkin. Voi rakkaus! Jotain piristettä muuton keskellä sentään oli. Kämppä on vielä täysi kaaos mutta pikkuhiljaa etenee.
Kaikki täällä siis oikein hyvin! Perjantaina on kontrolliultra, kohdunsuuta tsekkaillaan varmuuden vuoksi. Ja päästään kurkkimaan pientä ihmettämme.
Fiilis on hyvä. Onnellinen. Viikot kipittävät vauhdilla eteenpäin ja jos tätä tahtia jatkuu niin pianhan on jo heinäkuu. Iik!
Huomenna olisi vuorossa vauvanvaatteiden viikkailua kaappiin. Niitä kun kertynyt jo hyvä määrä. Vaunuillekin pitäisi löytää joku hyvä säilytys paikka kotoa.
Päivittelen taas, paremmalla ajalla! Heipsun. :)
maanantai 3. maaliskuuta 2014
19+0
Minä en käsitä. 20 raskausviikko on tänään lähtenyt käyntiin. Minä olen päässyt raskaudessani jo näille viikoille? Onko tämä unta? Ei taida olla. Vaikka kuinka nipistelen itseäni niin en herää. Rakas vauva potkiskelee mahassa ja jotkut potkut näkyvät jo ulospäinkin. Hän elää, kasvaa, kehittyy. Nyt jo tasan 19 viikkoa olen ollut raskaana. Käsittämätöntä.
Itkin tänään muutaman kyyneleen. Ilosta. Tämä on minulle iso asia, puolivälin viikko alkanut.
Katselin vaunulaatikkoamme, mietin että saanko tosiaan koota nuo vaunut. Laittaa vauvamme sinne ja lähteä vaunulenkille. Minäkö?
Onko meitä tosiaan ensi kesänä kolme? Saanko minä kokea sen onnen jota haikein mielin olen katsonut aina vain ulkopuolelta.
Pelkään yhä, menettämistä. Mutta kiitän myös siitä että olen saanut rakastaa tätä ihmettäni näin pitkäänkin. Aion nauttia jokaisesta hetkestä kun en pelkää.
Pysy rakas pikkuiseni äidin mukana, täytä äidin syli. Anna elämälleni suurin suurin tarkoitus. Minun vauvani, minun ja mieheni vauva. Emme malta odottaa että saamme sinut syliimme. Mutta pysy, malta pysyä vielä.
Itkin tänään muutaman kyyneleen. Ilosta. Tämä on minulle iso asia, puolivälin viikko alkanut.
Katselin vaunulaatikkoamme, mietin että saanko tosiaan koota nuo vaunut. Laittaa vauvamme sinne ja lähteä vaunulenkille. Minäkö?
Onko meitä tosiaan ensi kesänä kolme? Saanko minä kokea sen onnen jota haikein mielin olen katsonut aina vain ulkopuolelta.
Pelkään yhä, menettämistä. Mutta kiitän myös siitä että olen saanut rakastaa tätä ihmettäni näin pitkäänkin. Aion nauttia jokaisesta hetkestä kun en pelkää.
Pysy rakas pikkuiseni äidin mukana, täytä äidin syli. Anna elämälleni suurin suurin tarkoitus. Minun vauvani, minun ja mieheni vauva. Emme malta odottaa että saamme sinut syliimme. Mutta pysy, malta pysyä vielä.
torstai 27. helmikuuta 2014
Täällä taas!
Heippahei :)
Mulla on ollut tässä muutto kiireitä, stressiä ja kaikenmoista muutakin puuhaa joten olen ollut saamaton kirjoittamaan blogin puolelle. Kaikki on kuitenkin hyvin! Jos joku on miettinyt onko jokin mennyt raskaudessa mönkään. Ei ei toki, nyt mennään jo rv 18+3 ja voi elämä miten onnellinen voinkaan olla että viikot näyttävät jo tuota. Pian on puoliväli!
Voin myöntää että keskenmeno pelkoni on alkanut hälvetä hieman, vaikka minua pelottaakin se etten pelkää. Outoa. Mitä vain voi tapahtua, mutta voi myös jäädä tapahtumatta. Saatamme saada ensi kesänä vauvan joka jää luoksemme. Siihen on yhtälailla mahdollisuudet.
Maha on pullahtanut esiin jo mukavasti ja kaappini housuvalikoima alkaa olla säälittävä. Tai onhan niitä housuja vaikka muille jakaa mutta ei semmoisia jotka päälle mahtuisi. Huvittavaa! Housut roikkuu reisistä, pepusta ja muualta koska painoa on tosiaan yli kymmenen kiloa tippunut mutta maha on ottanut semmoisen kasvuspurtin ettei mun vanhat housut kykene venymään semmosiin mittoihin. :D Oiskohan äippähousujen metsästysten aika? Tai sitten tyydyn ostelemaan supervenyviä legginssejä.
Pian on kontrolliultrankin aika taas. Se on 7.3 eli ihan pian! Muutamme tänä viikonloppuna joten puuhaa riittää niin ehkä aika kipittää eteenpäin kivalla vauhdilla. En millään malttaisi odottaa että saamme taas nähdä pikkuisemme ja toivottavasti kuulla vain hyviä uutisia!
Vaikka vauvan sukupuolella ei ole meille mitään merkitystä, ei siis toiveita kumpaankaan suuntaan kuten varmasti voitte uskoa. Kunhan saisimme vauvan, elävän lapsen sylimme täyttämään. Se olisi tärkeintä. Mutta ajattelin kuitenkin tuossa ensi viikon ultrassa asiaa jo kysäistä että näkyisikö mahdollisesti kumpi olisi tulossa. Rakenneultra kun on maaliskuun loppupuolella. Olisihan se kiva tietää kumpaa odottaa! Olisiko siellä pieni tyttö vaiko pieni poika. Vai meinaakohan meidän vauva pitää jännityksen loppuun asti eikä näytä kumpi on? Se jää nähtäväksi!
Olen hölöttänyt täällä blogin puolella jo parisen viikkoa (kai) vauvan liikkeistä, että tunnen kuplat ja muut hipaisut. Nyt potkut ovat kummasti voimistuneet, tuntuu kunnon muljasuja ja tökkäyksiä. Välillä jopa niin kovia että luulisin että voisi ulospäinkin tuntua. Tai sitten kuvittelen! Potkut ja muut vauvan möyrimiset tuovat mielenrauhaa ja sitä tietoa että "elossa ollaan äiti." Ja konkretisoivat tätä raskautta. Sisälläni kasvaa ihme, pieni ihme joka kasvaa viikko viikolta ja jota rakastan päivä päivältä enemmän. Ihme josta olen haaveillut, jonka toivottavasti saan pitää.
Nyt taas riennän toiseen suuntaan. Kiitos jos jaksoit lukea. Minä jatkan vatsan kasvatustani ja tulen kertomaan kuulumisia taas pian. <3
Mulla on ollut tässä muutto kiireitä, stressiä ja kaikenmoista muutakin puuhaa joten olen ollut saamaton kirjoittamaan blogin puolelle. Kaikki on kuitenkin hyvin! Jos joku on miettinyt onko jokin mennyt raskaudessa mönkään. Ei ei toki, nyt mennään jo rv 18+3 ja voi elämä miten onnellinen voinkaan olla että viikot näyttävät jo tuota. Pian on puoliväli!
Voin myöntää että keskenmeno pelkoni on alkanut hälvetä hieman, vaikka minua pelottaakin se etten pelkää. Outoa. Mitä vain voi tapahtua, mutta voi myös jäädä tapahtumatta. Saatamme saada ensi kesänä vauvan joka jää luoksemme. Siihen on yhtälailla mahdollisuudet.
Maha on pullahtanut esiin jo mukavasti ja kaappini housuvalikoima alkaa olla säälittävä. Tai onhan niitä housuja vaikka muille jakaa mutta ei semmoisia jotka päälle mahtuisi. Huvittavaa! Housut roikkuu reisistä, pepusta ja muualta koska painoa on tosiaan yli kymmenen kiloa tippunut mutta maha on ottanut semmoisen kasvuspurtin ettei mun vanhat housut kykene venymään semmosiin mittoihin. :D Oiskohan äippähousujen metsästysten aika? Tai sitten tyydyn ostelemaan supervenyviä legginssejä.
Pian on kontrolliultrankin aika taas. Se on 7.3 eli ihan pian! Muutamme tänä viikonloppuna joten puuhaa riittää niin ehkä aika kipittää eteenpäin kivalla vauhdilla. En millään malttaisi odottaa että saamme taas nähdä pikkuisemme ja toivottavasti kuulla vain hyviä uutisia!
Vaikka vauvan sukupuolella ei ole meille mitään merkitystä, ei siis toiveita kumpaankaan suuntaan kuten varmasti voitte uskoa. Kunhan saisimme vauvan, elävän lapsen sylimme täyttämään. Se olisi tärkeintä. Mutta ajattelin kuitenkin tuossa ensi viikon ultrassa asiaa jo kysäistä että näkyisikö mahdollisesti kumpi olisi tulossa. Rakenneultra kun on maaliskuun loppupuolella. Olisihan se kiva tietää kumpaa odottaa! Olisiko siellä pieni tyttö vaiko pieni poika. Vai meinaakohan meidän vauva pitää jännityksen loppuun asti eikä näytä kumpi on? Se jää nähtäväksi!
Olen hölöttänyt täällä blogin puolella jo parisen viikkoa (kai) vauvan liikkeistä, että tunnen kuplat ja muut hipaisut. Nyt potkut ovat kummasti voimistuneet, tuntuu kunnon muljasuja ja tökkäyksiä. Välillä jopa niin kovia että luulisin että voisi ulospäinkin tuntua. Tai sitten kuvittelen! Potkut ja muut vauvan möyrimiset tuovat mielenrauhaa ja sitä tietoa että "elossa ollaan äiti." Ja konkretisoivat tätä raskautta. Sisälläni kasvaa ihme, pieni ihme joka kasvaa viikko viikolta ja jota rakastan päivä päivältä enemmän. Ihme josta olen haaveillut, jonka toivottavasti saan pitää.
Nyt taas riennän toiseen suuntaan. Kiitos jos jaksoit lukea. Minä jatkan vatsan kasvatustani ja tulen kertomaan kuulumisia taas pian. <3
perjantai 14. helmikuuta 2014
Rv 16+4 ja kaikki hyvin ultrassa
Pikakirjoitus nyt!
Saimme hyviä uutisia kontrolli ultrassa. Tilanne on normaali eikä mitenkään uhkaava vauvalle. Lankojen laittamista ei edes tarvitse miettiä. Kaikki paikat kiinteitä, ei pehmenneet eivätkä anna periksi painellessa. Ulkosuu on joku millin tai kaksi auki, mutta ei edes sormelle. Tiukka napukka kuulemma. Edellinen lääkäri oli tehnyt monta mittaus virhettä ja muutenkin virheitä. Kohdunkaulaakin 4,5cm. Kaikki oikein hyvin!
Vauva oli vilkkaalla tuulella ja voi hitsit että olikin taas kasvanut. Äidin rakas. <3
Neuvola käyntikin oli tällä viikolla. Sieltä ei tullutkaan niin hyviä uutisia. :(
Mulla todettiin raskausdiabetes. Yksi arvo oli koholla. Paastoarvon pitäisi olla 5,3 ja mulla se oli 5,6. Eli nyt aletaan hoitaa ruokavaliolla diabetestä ensin. Saan sokerimittaus välineet kotiin 1,5vkon päästä ja nyt sitä ennen opettelen syömään tän ruokavalion mukaan.
Oon todella ilonen siitä että tuo löytyi ja voin itse vaikuttaa asiaan. Ruokavaliokin tuntuu ok:lta! Samoja siinä syödään kun mä syön muutenkin, herkkujen poisjättö ei tunnu miltään koska senkin olin pääosin jo tehnyt ennen raskauttakin.
Mun paino putosi ennen raskautta 5kg ja nyt raskauden aikana se on laskenut 7kg. Eli yhteispudotus lokakuusta tähän päivään on -12kg. Mun kohdalla tää ei ole huolestuttavaa sillä liikapainoa on. Kuitenkaan se ei saa kauheasti alkaa tippua joten painoa on seurattava tän uuden tiukan ruokavalionkin takia.
Fiilis on kaikenkaikkiaan ihan hyvä. Ruokavalio vaatii opettelua ja keskittymistä mutta pääasia on se että vauva voi hyvin ja pysyy yhä mukana. Vointi on muutenkin ihan ok, pientä pahoinvointia vielä ja väsymys on edelleen karmaisevaa + liitoskipuja ja selkäkipuja MUTTA ne kuuluu tähän. <3
Tämä tuleva äiti kiittää ja kuittaa. Ja ihanaa ystävänpäivää kaikille.
Saimme hyviä uutisia kontrolli ultrassa. Tilanne on normaali eikä mitenkään uhkaava vauvalle. Lankojen laittamista ei edes tarvitse miettiä. Kaikki paikat kiinteitä, ei pehmenneet eivätkä anna periksi painellessa. Ulkosuu on joku millin tai kaksi auki, mutta ei edes sormelle. Tiukka napukka kuulemma. Edellinen lääkäri oli tehnyt monta mittaus virhettä ja muutenkin virheitä. Kohdunkaulaakin 4,5cm. Kaikki oikein hyvin!
Vauva oli vilkkaalla tuulella ja voi hitsit että olikin taas kasvanut. Äidin rakas. <3
Neuvola käyntikin oli tällä viikolla. Sieltä ei tullutkaan niin hyviä uutisia. :(
Mulla todettiin raskausdiabetes. Yksi arvo oli koholla. Paastoarvon pitäisi olla 5,3 ja mulla se oli 5,6. Eli nyt aletaan hoitaa ruokavaliolla diabetestä ensin. Saan sokerimittaus välineet kotiin 1,5vkon päästä ja nyt sitä ennen opettelen syömään tän ruokavalion mukaan.
Oon todella ilonen siitä että tuo löytyi ja voin itse vaikuttaa asiaan. Ruokavaliokin tuntuu ok:lta! Samoja siinä syödään kun mä syön muutenkin, herkkujen poisjättö ei tunnu miltään koska senkin olin pääosin jo tehnyt ennen raskauttakin.
Mun paino putosi ennen raskautta 5kg ja nyt raskauden aikana se on laskenut 7kg. Eli yhteispudotus lokakuusta tähän päivään on -12kg. Mun kohdalla tää ei ole huolestuttavaa sillä liikapainoa on. Kuitenkaan se ei saa kauheasti alkaa tippua joten painoa on seurattava tän uuden tiukan ruokavalionkin takia.
Fiilis on kaikenkaikkiaan ihan hyvä. Ruokavalio vaatii opettelua ja keskittymistä mutta pääasia on se että vauva voi hyvin ja pysyy yhä mukana. Vointi on muutenkin ihan ok, pientä pahoinvointia vielä ja väsymys on edelleen karmaisevaa + liitoskipuja ja selkäkipuja MUTTA ne kuuluu tähän. <3
Tämä tuleva äiti kiittää ja kuittaa. Ja ihanaa ystävänpäivää kaikille.
perjantai 7. helmikuuta 2014
RV 15+4 ja huolta..
Huh. Ei kaikki nyt sujukaan ihan niin hyvin kun haaveilin. Jouduin lähtemään eilen sairaalaan näytille sillä tilanne raskauden kanssa alkoi huolettaa. Ruskeaa vuotoa, kipua.
Ultrasivat ja vauva voi hyvin, kasvaa hyvin ja oikein vikkelä pikkuinen jo.
Mutta. Kohdunsuuta, kaulaa ym ultrattiin siis myös koska kohdunsuu aristi aivan piruna sisätutkimuksessa. Ja ulkosuu on jo auennut vaikka viikkoja näin vähän. Kohdunkaulaa reilut 3cm ja sisäsuu kiinni. Kestää hyvin painelun.
Ulkosuun aukeaminen uudelleen synnyttäjillä on yleensä normaalia, ja mm. mun äidilläni oli puolet raskaudesta ulkosuu auki kun mua odotti, ja mä olen esikoinen. Mun tilanteessakin tämä voi olla normaalia.. Mutta silti nyt tukilankojen laittamista mietitään. Mä kun olen periaatteessa ensisynnyttäjä koska täysiaikaista vauvaa en ole koskaan synnyttänyt. Ja keskenmeno rv 18 on kuitenkin ihan ihan eri asia. Siksi siitä nyt huolehditaan.
Eilen oli epäilys myös kohtutulehduksesta, arvo oli 13 eilen ja tänään myös 13, eli siitä ei sittenkään huolta. Nyt odottelen ensi keskiviikkoa jolloin on kontrolliultra ja tukilankojen laittamista pohditaan samalla. Toivon että tämä ei oikeasti tarkoita mitään hälyttävää. Minä en voi menettää tätäkin pientä.
Pitäkää meille peukkuja. Täällä koetan nyt relata kun lääkäri mua puhelimessa äsken rauhoitteli. Ei välttämättä ole mitään hätää. Toivotaan näin.
Pienet liikkeet tuntuu edelleen ja useammin kokoajan. Voi hitsit miten onnelliseksi niiden tunteminen tekee. Äidin pieni jumppaaja. :)
Ultrasivat ja vauva voi hyvin, kasvaa hyvin ja oikein vikkelä pikkuinen jo.
Mutta. Kohdunsuuta, kaulaa ym ultrattiin siis myös koska kohdunsuu aristi aivan piruna sisätutkimuksessa. Ja ulkosuu on jo auennut vaikka viikkoja näin vähän. Kohdunkaulaa reilut 3cm ja sisäsuu kiinni. Kestää hyvin painelun.
Ulkosuun aukeaminen uudelleen synnyttäjillä on yleensä normaalia, ja mm. mun äidilläni oli puolet raskaudesta ulkosuu auki kun mua odotti, ja mä olen esikoinen. Mun tilanteessakin tämä voi olla normaalia.. Mutta silti nyt tukilankojen laittamista mietitään. Mä kun olen periaatteessa ensisynnyttäjä koska täysiaikaista vauvaa en ole koskaan synnyttänyt. Ja keskenmeno rv 18 on kuitenkin ihan ihan eri asia. Siksi siitä nyt huolehditaan.
Eilen oli epäilys myös kohtutulehduksesta, arvo oli 13 eilen ja tänään myös 13, eli siitä ei sittenkään huolta. Nyt odottelen ensi keskiviikkoa jolloin on kontrolliultra ja tukilankojen laittamista pohditaan samalla. Toivon että tämä ei oikeasti tarkoita mitään hälyttävää. Minä en voi menettää tätäkin pientä.
Pitäkää meille peukkuja. Täällä koetan nyt relata kun lääkäri mua puhelimessa äsken rauhoitteli. Ei välttämättä ole mitään hätää. Toivotaan näin.
Pienet liikkeet tuntuu edelleen ja useammin kokoajan. Voi hitsit miten onnelliseksi niiden tunteminen tekee. Äidin pieni jumppaaja. :)
maanantai 3. helmikuuta 2014
Poks ja blobblob 15+0!
Tänään lähti raskausviikko 16 käyntiin (Sikiön paino on jo 100g ja koko pituus 12cm.), ja meidän pienellä on ollut kovat jumpat menossa viime päivinä. Kuplia ja muljasuja! Hassua miten raskaus konkretisoituu kun liikkeitä alkaa tuntemaan edes vähän.
Uusi viikko, uudet kujeet. Myös arjessamme. Pian pitäisi aloittaa pakkailut sillä muutamme ensi kuun alussa! Vihdoin saimme asunnon jossa halvempi vuokra. Olen tästä todella onnellinen.
Pakkailut ja muut muuttotohinat eivät hirveästi innosta, mutta kyllä sen jaksaa kun lopputuloksena uusi kivempi koti. Muhun on iskenyt joku sisustusvimma?! Saas nähdä mitä kaikkea kekkaan uuteen kotiin. Mut jospa ensin edes saisi tavarat laatikoihin ja roudattua ne uuteen asuntoon. ;)
Mun raskaus on ollut aikalailla salaisuus tähän mennessä. Siis olen kertonut lähipiirille ja netissä toki tää linkki viuhuu ympäriinsä mutta suvulle ei olla asiaa vielä paljastettu. Tokihan sitten sen oli yksi ihminen mennyt möläyttämään ja nyt sana leviää. 1pvä ja meidän suvussa tietää KAIKKI. Ei tää sillälailla harmita, ei tää nyt mikään supersalaisuus ole.. En vaan jaksaisi tästä jauhaa ihmisten kanssa jotka ei mun arjessa ole ja olisihan se ollut kiva itse kertoa sit jossain vaiheessa. Enkä mä keskenmenon takia jättänyt kertomatta, se ei ole meille mikään salaisuus ja voidaan se sanoa jos niin kävisikin. Lähipiirin tuki on hirveän tärkeää. <3 Ehkä vaan halusi ensin iloita pienemmällä joukolla ja elää odotusaikaa rauhassa. Mutta nyt sen tietää kaikki eikä voi mitään!
Onhan se kyllä kurjaa että kun sanotaan että EI saa vielä kertoa, kerromme itse kun sen aika on. Niin mennään kertomaan. Kurjaa ettei voi luottaa.
Ei tänne nyt silti mitään kökköä kuulu vain, odotuksen ilo alkaa kasvaa kokoajan muhun enemmän kiinni. Mua pelottaa se että pelko alkaa hellittää! Tosi sekavaa siis! Mutta oiiii miten ihana olo kun nauttii tästä pienestä täällä!
Pian on neuvola taas ja hitsinpimpulat, rakenneultraankaan ei ihan kamalasti ole aikaa. Se on maaliskuussa 19.pvä. Sekin päivä tulee äkkiä kun tuntuu että viikot ja kuukaudet juoksee.
Paljon sekakuulumisia nyt, minä jatkan nyt päivääni ja hihkun ja hehkun vauvaonnea! Ihanaa päivää kaikille teille. <3
lauantai 1. helmikuuta 2014
Toivoa & iloa
Rv 14+5.
Näin nämä päivät menevät, kohta jo poksahtaa 15 täyteen. Huonon olon, väsymyksen ja muun keskellä päivät vain juoksevat eteenpäin. Minulla ei ole enää yhtään semmoinen olo että aika matelisi.
Viime päivinä olen alkanut huomaamaan että keskenmenon pelko alkaa hellittää hieman. Olen yrittänyt taistella sitä vastaan alitajuisesti, etten anna sen pelon unohtua. Mutta eilen kävin jubaamassa pään tilastani ja purkamaan fiiliksiä niin tajusin siellä että tottakai haluan nauttia tästä raskaudesta. Jos minua ei jonain päivänä pelota, se on vain positiivista. Jos minua pelottaa, annan itseni pelätä. Mutta ne hetket jolloin voin suunnitella tulevaa ja ajatella positiivisesti, teen niin. Tämä pieni vauvanalku sisälläni on niiin rakas minulle jo nyt että tottakai haluan siitä olla vain iloinen!
En tiedä mistä se johtuu että pelko alkaa häiventyä. Ehkä siitä että viikkoja kertyy lisää. Riski on pienentynyt jo muutenkin ja minä olen aivan normiodottaja tilastoissa sillä raskauttani lääkitään. Keskenmenoriskini ei ole kasvanut 3km myötä koska klexane-lääkitys tehoaa minun vikaani. Riskit eivät siis ole järjettömän suuret ja tulpan vaaraa ei lääkkeen takia voi olla.
Ehkä alan näitä faktoja hiljalleen tajuta. Minulla on lääke joka auttaa siihen vikaan, josta johtuivat kaikki 3 keskenmenoa. Voiko olla hienompaa? On todella ihana asia että syy löytyi, sillä en voi edes kuvitella mitä tämä olisi epätietoisuudessa. Tai huono tuuri-selityksellä. Nyt on selkeä syy ja siihen hoito. Toivon että se tepsii meillä niinkuin muillakin. <3
Eilen höpistiin miehen kanssa pinnasängyistä ja lempparivaunutkin on jo löydetty. Gessleinin yhdistelmävaunut! Ne hankitaan sitten jossain vaiheessa. Myös nukkumäjärjestelyistä höpistiin hieman. Lähinnä vaan lemmikkien kannalta. Mutta oli aiiivan ihana puhua tulevasta! Ja varsinkin sillä sävyllä "kun meillä on kotona vauva". Niin hassu ajatus! Niin onnellinen ja ILOINEN ajatus. Haave, unelma. Toteutunut ensi kesänä?
Tänään raskautta kohtaan on hyvä fiilis. Paijailen masuani. Jostain tämä usko ja toivo nyt tulee. Ehkä se on hyvä merkki?
Olen tuntenut jopa jo pieniä potkuja. Hipaisuja, hentoja tökkäyksiä. Ehkä sekin konkretisoi. Ainakin niistä tulee aivan superonnellinen olo. Äidin pieni siellä jumppailee. Ja voi hyvin.
Näillä hyvillä fiiliksillä jatkan viikonlopun viettoa! Kivaa vkloppua teillekin! <3
Näin nämä päivät menevät, kohta jo poksahtaa 15 täyteen. Huonon olon, väsymyksen ja muun keskellä päivät vain juoksevat eteenpäin. Minulla ei ole enää yhtään semmoinen olo että aika matelisi.
Viime päivinä olen alkanut huomaamaan että keskenmenon pelko alkaa hellittää hieman. Olen yrittänyt taistella sitä vastaan alitajuisesti, etten anna sen pelon unohtua. Mutta eilen kävin jubaamassa pään tilastani ja purkamaan fiiliksiä niin tajusin siellä että tottakai haluan nauttia tästä raskaudesta. Jos minua ei jonain päivänä pelota, se on vain positiivista. Jos minua pelottaa, annan itseni pelätä. Mutta ne hetket jolloin voin suunnitella tulevaa ja ajatella positiivisesti, teen niin. Tämä pieni vauvanalku sisälläni on niiin rakas minulle jo nyt että tottakai haluan siitä olla vain iloinen!
En tiedä mistä se johtuu että pelko alkaa häiventyä. Ehkä siitä että viikkoja kertyy lisää. Riski on pienentynyt jo muutenkin ja minä olen aivan normiodottaja tilastoissa sillä raskauttani lääkitään. Keskenmenoriskini ei ole kasvanut 3km myötä koska klexane-lääkitys tehoaa minun vikaani. Riskit eivät siis ole järjettömän suuret ja tulpan vaaraa ei lääkkeen takia voi olla.
Ehkä alan näitä faktoja hiljalleen tajuta. Minulla on lääke joka auttaa siihen vikaan, josta johtuivat kaikki 3 keskenmenoa. Voiko olla hienompaa? On todella ihana asia että syy löytyi, sillä en voi edes kuvitella mitä tämä olisi epätietoisuudessa. Tai huono tuuri-selityksellä. Nyt on selkeä syy ja siihen hoito. Toivon että se tepsii meillä niinkuin muillakin. <3
Eilen höpistiin miehen kanssa pinnasängyistä ja lempparivaunutkin on jo löydetty. Gessleinin yhdistelmävaunut! Ne hankitaan sitten jossain vaiheessa. Myös nukkumäjärjestelyistä höpistiin hieman. Lähinnä vaan lemmikkien kannalta. Mutta oli aiiivan ihana puhua tulevasta! Ja varsinkin sillä sävyllä "kun meillä on kotona vauva". Niin hassu ajatus! Niin onnellinen ja ILOINEN ajatus. Haave, unelma. Toteutunut ensi kesänä?
Tänään raskautta kohtaan on hyvä fiilis. Paijailen masuani. Jostain tämä usko ja toivo nyt tulee. Ehkä se on hyvä merkki?
Olen tuntenut jopa jo pieniä potkuja. Hipaisuja, hentoja tökkäyksiä. Ehkä sekin konkretisoi. Ainakin niistä tulee aivan superonnellinen olo. Äidin pieni siellä jumppailee. Ja voi hyvin.
Näillä hyvillä fiiliksillä jatkan viikonlopun viettoa! Kivaa vkloppua teillekin! <3
maanantai 27. tammikuuta 2014
RV 14+0
Ja taas on yksi viikko vierähtänyt eteenpäin. Nyt elellään siis raskausviikkoa 15. Outo fiilis tästä. Tuntuu siltä kuin juuri äsken olisi tehnyt positiivisen raskaustestin ja elänyt sen sekametelipäänposahtamisilosuruonni-fiiliksen, mutta ehei siitähän on jo hemmetin monta viikkoa. Joka tarkoittaa myös sitä että olen ikuisuuden jo piikittänyt verenohennuslääkettä masuuni!
Käytän siis lääkettä Klexane 60mg, hyytymäpoikkeavuuden takia. Aikaisemmat keskenmenoni johtuivat tästä geenivirheestä ja nyt siis oikeasti olisi mahis että kaikki menisi hyvin. Alkuun tuo piikittäminen oli aika jännää vaikken mikään piikkikammoinen olekaan.
Ehkä se oli enemmän sitä että osaanko? Mitä jos teen sen jotenkin väärin? Yritin aluksi saada miestäni hoitamaan sen homman mutta hän pelkää piikkejä aivan kamalasti joten itse oli tästä suoriuduttava.
Hyvin se on kuitenkin sujunut ja naurua aiheuttaa aina ne hienot mustat läntit masussa joita mustelmiksi kutsutaan. Parhaimmillaan koko navan seutu ollut mustana. :D Teen omanlaista taideteosta.
Niin, mutta siis.
Raskausviikko 15.
Sikiön paino: 50 g
Sikiön pituus päästä peppuun (CRL): 8 cm
Koko pituus: 10 cm
Hiuspyörteet sikiön päässä alkavat juuri ja juuri erottua. Keuhkot kehittyvät edelleen, ja sikiö alkaa hengittää pieniä määriä lapsivettä. Tämä on erittäin tärkeää, jotta keuhkot kehittyisivät oikein. Sikiö alkaa tuottaa sylkeä. Se myös nielee lapsivettä, ja imemistaito on parempi. Imemiseen tarvittavat lihakset kasvavat poskissa. Niiden kasvaessa kasvot saavat yhä vauvamaisemmat piirteet pulleine poskineen.
Sitten infot mun olotilasta.
Hormonitasosi tasaantuu pikku hiljaa, joten useimmat raskausoireista vähentyvät. (En allekirjoita tätä. Mun väsymys vaan lisäntyy ja pahoinvointikin kurkkinut nurkan takaa tänään ja eilen.. Mielialat heittää yhä enemmän häränpyllyä, oon hemmetin kiukkupää.) Kehosi käyttää kaksinkertaisen ajan syömäsi ruoan sulattamiseen. (JOO. Hiton tukala olo.) Lisäksi suolistosta imeytyy kaksinkertainen määrä nestettä.
Alkavatko vaatteet kiristää vatsasta ja lantiolta? Ehkä on aika tutustua äitiysvaatteisiin tai ostaa pari numeroa isompia vaatteita? (KYLLÄ. Onneksi mun vaatteet on venyvää laatua, mutta parit lempparihousut ei mahdu enää. Puristusahistus.)
Kyllä, olen tylsä ja lainailen muilta infopläjäyksiä blogiini, heh. Toivon että tämä viikko viikolta eteenpäin hurjistus jatkuu ja pahoinvointi voisi vaikka pahentua ja oloni vieläkin karmistua, kunhan tuo ihana pieni kasvaa ja kehittyy ja pysyy mukana!
Minä yritän hidastaa tahtia kun siltä tuntuu, eli kun väsymys ottaa ylivallan. Nyt mennään oman kehon ja vauvan ehdoilla. Ihan hassua muuten yksi juttu. Minä joka valvon aina 24-03 asti, en mee ikinä tota aikasemmin nukkumaan.. Niin nyt haluan unille 22-23. En jaksa pysyä hereillä. Päänsärky tulee ja silmät sulkeutuu väkisin.. Eilenkin piti viettää aikaa miehen kanssa illalla mutta nukkumaan me mentiin koska ei hemmetti, en mä pysy hereillä.
Nyt uuteen viikkoon, toivottavasti paremmin fiiliksin! Tällä viikolla on se lääkärikäynti ja pääsen purkaa päätäni sinne, sitä kohtaan on hyvä fiilis ainakin nyt.
Paipai!
Käytän siis lääkettä Klexane 60mg, hyytymäpoikkeavuuden takia. Aikaisemmat keskenmenoni johtuivat tästä geenivirheestä ja nyt siis oikeasti olisi mahis että kaikki menisi hyvin. Alkuun tuo piikittäminen oli aika jännää vaikken mikään piikkikammoinen olekaan.
Ehkä se oli enemmän sitä että osaanko? Mitä jos teen sen jotenkin väärin? Yritin aluksi saada miestäni hoitamaan sen homman mutta hän pelkää piikkejä aivan kamalasti joten itse oli tästä suoriuduttava.
Hyvin se on kuitenkin sujunut ja naurua aiheuttaa aina ne hienot mustat läntit masussa joita mustelmiksi kutsutaan. Parhaimmillaan koko navan seutu ollut mustana. :D Teen omanlaista taideteosta.
Niin, mutta siis.
Raskausviikko 15.
Sikiön paino: 50 g
Sikiön pituus päästä peppuun (CRL): 8 cm
Koko pituus: 10 cm
Hiuspyörteet sikiön päässä alkavat juuri ja juuri erottua. Keuhkot kehittyvät edelleen, ja sikiö alkaa hengittää pieniä määriä lapsivettä. Tämä on erittäin tärkeää, jotta keuhkot kehittyisivät oikein. Sikiö alkaa tuottaa sylkeä. Se myös nielee lapsivettä, ja imemistaito on parempi. Imemiseen tarvittavat lihakset kasvavat poskissa. Niiden kasvaessa kasvot saavat yhä vauvamaisemmat piirteet pulleine poskineen.
Sitten infot mun olotilasta.
Hormonitasosi tasaantuu pikku hiljaa, joten useimmat raskausoireista vähentyvät. (En allekirjoita tätä. Mun väsymys vaan lisäntyy ja pahoinvointikin kurkkinut nurkan takaa tänään ja eilen.. Mielialat heittää yhä enemmän häränpyllyä, oon hemmetin kiukkupää.) Kehosi käyttää kaksinkertaisen ajan syömäsi ruoan sulattamiseen. (JOO. Hiton tukala olo.) Lisäksi suolistosta imeytyy kaksinkertainen määrä nestettä.
Alkavatko vaatteet kiristää vatsasta ja lantiolta? Ehkä on aika tutustua äitiysvaatteisiin tai ostaa pari numeroa isompia vaatteita? (KYLLÄ. Onneksi mun vaatteet on venyvää laatua, mutta parit lempparihousut ei mahdu enää. Puristusahistus.)
Kyllä, olen tylsä ja lainailen muilta infopläjäyksiä blogiini, heh. Toivon että tämä viikko viikolta eteenpäin hurjistus jatkuu ja pahoinvointi voisi vaikka pahentua ja oloni vieläkin karmistua, kunhan tuo ihana pieni kasvaa ja kehittyy ja pysyy mukana!
Minä yritän hidastaa tahtia kun siltä tuntuu, eli kun väsymys ottaa ylivallan. Nyt mennään oman kehon ja vauvan ehdoilla. Ihan hassua muuten yksi juttu. Minä joka valvon aina 24-03 asti, en mee ikinä tota aikasemmin nukkumaan.. Niin nyt haluan unille 22-23. En jaksa pysyä hereillä. Päänsärky tulee ja silmät sulkeutuu väkisin.. Eilenkin piti viettää aikaa miehen kanssa illalla mutta nukkumaan me mentiin koska ei hemmetti, en mä pysy hereillä.
Nyt uuteen viikkoon, toivottavasti paremmin fiiliksin! Tällä viikolla on se lääkärikäynti ja pääsen purkaa päätäni sinne, sitä kohtaan on hyvä fiilis ainakin nyt.
Paipai!
sunnuntai 26. tammikuuta 2014
Mitä jos kaikki meneekin hyvin?
Aina välillä huomaan miettiväni sitä että mitä jos kaikki meneekin tässä raskaudessa hyvin, ja meille syntyy vauva? Ajatus tuntuu kummalliselta, oudolta, vieraalta! Vaikka sitä olenkin kokoajan toivonut ja siihen uskonut että vielä JOSKUS kaikki menee hyvin, niin en voi tajuta että olisiko se sittenkin jo nyt? Neljäs raskaus ja kaikki menisi hyvin.. Hmm.
On vaikea selittää sitä mitä tunnen mutta yritän. Olen "tottunut "siihen että tulen suht helposti raskaaksi. Teen positiivisen testin -> olen iloinen. Nautin raskaudesta, suunnittelen tulevaa. -> Keskenmeno. Sitten sama uusiksi. Kolme kertaa. Tämä tietty kaava, tosin keskenmeno eri viikoilla mutta kuitenkin.
Nyt jos kaikki menisi hyvin se kaava menisi "rikki". Enkä oikein osaa suhtautua ajatukseen, että mun haave ja unelma toteutuisi. Ei surua, ei elämän romahtamista. APUA! :D
Normaalistihan mietitään että raskaaksi tullaan ja vauva syntyy ja kaikki ok. Toki jokaisella äidillä on varmasti pelkoja ja huolta muttei välttämättä semmoisia traumoja mitä keskenmenon kokevat käyvät läpi. Minun on vaikeampi jotenkin suhtautua siihen että raskaus sujuisi hyvin. Vaikka tottakai se olisi vain iloinen asia ja maailman ihanin asia niin en osaa uskoa että meille voisi käydä niin.
En osaa ajatella että saisin oikeasti kokea sen onnen. :(
Ei tässä voi kun odottaa, toivoa parasta ja pelätä pahinta. Mutta toivon että "joudun" järkyttyä ja synnyttää elävän vauvan joka jää luokseni. Menetyksiä en kestäisi enää vaikka se kaava tuntuukin liian tutulta. Nyt olisi meidän vuoro jo, olisi olisi.
Vauvauutisia tulee paljon joka puolelta, syntyneitä vauvoja, äitiyden onnea. Minun sylini on vielä tyhjä mutta toivon että tämä sisällä kasvava vauva sylini täyttää.
Hieeeman kyllä pistää potuttamaan kun saan kuulla ympäriltäni että "älä nyt enää keskenmenoa stressaa 12vkon raja mennyt rikki jo!!" Voi kun ihmiset tajuisivat etten mä enää usko mihinkään rv 12 rajaan sen jälkeen kun rv 18 jouduin vauvastani luopua. Voi kun ihmiset tajuaisivat etten pidä itsestäänselvänä tätä asiaa. Ja että meille se olisi IHME jos saisimme vauvan syliimme, ja viedä sen kotiin. Jotkut tajuavat, jotkut eivät. En heitä siitä syyllistä mutten myöskään halua kuulla vähättelyä. Raskaana oleminen ei ole minulle helppoa tunnepuolella. Tämä on todella raskasta ja sekavaa.
Kiitän silti jokaisesta päivästä kun tuo pieni tuolla kasvaa ja kehittyy kohtuni suojissa.
On vaikea selittää sitä mitä tunnen mutta yritän. Olen "tottunut "siihen että tulen suht helposti raskaaksi. Teen positiivisen testin -> olen iloinen. Nautin raskaudesta, suunnittelen tulevaa. -> Keskenmeno. Sitten sama uusiksi. Kolme kertaa. Tämä tietty kaava, tosin keskenmeno eri viikoilla mutta kuitenkin.
Nyt jos kaikki menisi hyvin se kaava menisi "rikki". Enkä oikein osaa suhtautua ajatukseen, että mun haave ja unelma toteutuisi. Ei surua, ei elämän romahtamista. APUA! :D
Normaalistihan mietitään että raskaaksi tullaan ja vauva syntyy ja kaikki ok. Toki jokaisella äidillä on varmasti pelkoja ja huolta muttei välttämättä semmoisia traumoja mitä keskenmenon kokevat käyvät läpi. Minun on vaikeampi jotenkin suhtautua siihen että raskaus sujuisi hyvin. Vaikka tottakai se olisi vain iloinen asia ja maailman ihanin asia niin en osaa uskoa että meille voisi käydä niin.
En osaa ajatella että saisin oikeasti kokea sen onnen. :(
Ei tässä voi kun odottaa, toivoa parasta ja pelätä pahinta. Mutta toivon että "joudun" järkyttyä ja synnyttää elävän vauvan joka jää luokseni. Menetyksiä en kestäisi enää vaikka se kaava tuntuukin liian tutulta. Nyt olisi meidän vuoro jo, olisi olisi.
Vauvauutisia tulee paljon joka puolelta, syntyneitä vauvoja, äitiyden onnea. Minun sylini on vielä tyhjä mutta toivon että tämä sisällä kasvava vauva sylini täyttää.
Hieeeman kyllä pistää potuttamaan kun saan kuulla ympäriltäni että "älä nyt enää keskenmenoa stressaa 12vkon raja mennyt rikki jo!!" Voi kun ihmiset tajuisivat etten mä enää usko mihinkään rv 12 rajaan sen jälkeen kun rv 18 jouduin vauvastani luopua. Voi kun ihmiset tajuaisivat etten pidä itsestäänselvänä tätä asiaa. Ja että meille se olisi IHME jos saisimme vauvan syliimme, ja viedä sen kotiin. Jotkut tajuavat, jotkut eivät. En heitä siitä syyllistä mutten myöskään halua kuulla vähättelyä. Raskaana oleminen ei ole minulle helppoa tunnepuolella. Tämä on todella raskasta ja sekavaa.
Kiitän silti jokaisesta päivästä kun tuo pieni tuolla kasvaa ja kehittyy kohtuni suojissa.
lauantai 25. tammikuuta 2014
RV 13+5
Moikka.
Ihan ensiksi pakko sanoa miten hellyyttävää on kuunnella kotidopplerilla tämän pienen ihmeen sydänääniä. Ei itkulta välty ja hymy tulee kasvoille väkisin. Opin vihdoin käyttämään tuota doppleria ja löysin sydänäänet reilu viikko sitten ensimmäisen kerran. Nyt se onkin joka kerta helpompi löytää kun tietää mistä etsii ja millälailla. :D Sydänäänet on 150 luokkaa ja niitä on niin ihana kuunnella. Pieni pullanen on toki aika vilkas tyyppi ja karkailee vähän väliä mutta hyvä vain, liikkuupa ainakin yksiössään ympäriinsä. Äidin pieni rakas.
Mun raskauspahoinvointi alkaa vihdoin vähän hellittämään! Mulla oli tässä raskaudessa pahimmat pahoinvoinnit ja toki ajattelin kokoajan että "hyvä, se on vaan hyvä merkki", paino on nyt tippunut melkein 10kg mikä mun kohdalla ei ole hälyttävää sillä ylimäärästä painoa löytyy.
Väsymys ei halua jättää rauhaan eikä tarvikaan, lepäily on ihan kivvaa.
Mun masu on kasvanut jo tähän mennessä yllättävän paljon. Johtuisikohan se siitä kun on neljäs raskaus jo? Tai sitten turpoan vaan enemmän tässä kun oon muutenkin oirehtinut paljon. Mut masua on ihana paijailla jo nyt kun selkeästi muutakin kun läskiä.
Tunteet heittää vuoristorataa edelleen ja nyt loppukuusta menen vähän näistä jubaamaan ammatti-ihmisten luo. Mielialalääkitystä mulle suositellaan tän raskausmasennuksen kanssa (tai masennus joka puhkesi/paheni kun tulin raskaaksi?) mutten tiedä miten suhtautua siihen. Ainakin pitää olla semmoinen lääke josta ei oikeasti pullaselle olisi haittaa... Mutta toki äidin vointi on hirveän tärkeää vauvallekin niin pitää katsoa nyt mikä mun kohdalla sitten olisi paras ratkaisu. Joka tapauksessa meen purkamaan näitä fiiliksiä sinne ja toivon että se keventäisi taakkaa hieman. Pystyn miehelleni toki puhua ja hän ymmärtää mutta joskus on helpompi mennä vieraammalle henkilölle joka ei niin kovin huolestu kuitenkaan.
Koetan kuitenkin jaksaa päivä kerrallaan, nauttia sen verran kun pystyn tästä raskaudesta. Yritän kaikkeni uskoa että kaikki menee hyvin, se on mahdotonta siihen pystyä mutta teen parhaani. En halua olla etäällä tästä vauvasta sen takia että teen jo hyvästejä etukäteen. Siksi käsittelen näitä fiiliksiä tosi paljon. Ja haen apua.
Jokatapauksessa, rakastan tätä pientä jo nyt niiiin paljon ettei sanat riitä. Ja niin kovin toivon että ensi kesänä meille syntyy vauva joka tulee mukaan kotiin eikä sille sanota hyvästejä. Toivon tätä niin kovin, suurin haaveeni, elämäni odotetuin tapahtuma. En voi kun toivoa parasta. Haluan oman vaippapepun kotiin, itkevän, valvottavan vauvan joka on minussa kiinni jatkuvasti. Haluan sen väsymyksen, kiukun, kaiken. Kunhan saisin olla äiti ilman hyvästejä. Olen valmis tekemään sen eteen mitä vain. Kunhan vain saisin kokea saman onnen kuin monet muut. Minä olisin hyvä äiti, tiedän että pystyisin siihen "hommaan". Rakkautta ja turvaa.
Päivät menee, viikot menee. Neuvola on ensi kuussa, sokerirasitus myös. Niitä odotellessa! Rakenneultra on sitten niiden jälkeen. Hii.
Ihan ensiksi pakko sanoa miten hellyyttävää on kuunnella kotidopplerilla tämän pienen ihmeen sydänääniä. Ei itkulta välty ja hymy tulee kasvoille väkisin. Opin vihdoin käyttämään tuota doppleria ja löysin sydänäänet reilu viikko sitten ensimmäisen kerran. Nyt se onkin joka kerta helpompi löytää kun tietää mistä etsii ja millälailla. :D Sydänäänet on 150 luokkaa ja niitä on niin ihana kuunnella. Pieni pullanen on toki aika vilkas tyyppi ja karkailee vähän väliä mutta hyvä vain, liikkuupa ainakin yksiössään ympäriinsä. Äidin pieni rakas.
Mun raskauspahoinvointi alkaa vihdoin vähän hellittämään! Mulla oli tässä raskaudessa pahimmat pahoinvoinnit ja toki ajattelin kokoajan että "hyvä, se on vaan hyvä merkki", paino on nyt tippunut melkein 10kg mikä mun kohdalla ei ole hälyttävää sillä ylimäärästä painoa löytyy.
Väsymys ei halua jättää rauhaan eikä tarvikaan, lepäily on ihan kivvaa.
Mun masu on kasvanut jo tähän mennessä yllättävän paljon. Johtuisikohan se siitä kun on neljäs raskaus jo? Tai sitten turpoan vaan enemmän tässä kun oon muutenkin oirehtinut paljon. Mut masua on ihana paijailla jo nyt kun selkeästi muutakin kun läskiä.
Tunteet heittää vuoristorataa edelleen ja nyt loppukuusta menen vähän näistä jubaamaan ammatti-ihmisten luo. Mielialalääkitystä mulle suositellaan tän raskausmasennuksen kanssa (tai masennus joka puhkesi/paheni kun tulin raskaaksi?) mutten tiedä miten suhtautua siihen. Ainakin pitää olla semmoinen lääke josta ei oikeasti pullaselle olisi haittaa... Mutta toki äidin vointi on hirveän tärkeää vauvallekin niin pitää katsoa nyt mikä mun kohdalla sitten olisi paras ratkaisu. Joka tapauksessa meen purkamaan näitä fiiliksiä sinne ja toivon että se keventäisi taakkaa hieman. Pystyn miehelleni toki puhua ja hän ymmärtää mutta joskus on helpompi mennä vieraammalle henkilölle joka ei niin kovin huolestu kuitenkaan.
Koetan kuitenkin jaksaa päivä kerrallaan, nauttia sen verran kun pystyn tästä raskaudesta. Yritän kaikkeni uskoa että kaikki menee hyvin, se on mahdotonta siihen pystyä mutta teen parhaani. En halua olla etäällä tästä vauvasta sen takia että teen jo hyvästejä etukäteen. Siksi käsittelen näitä fiiliksiä tosi paljon. Ja haen apua.
Jokatapauksessa, rakastan tätä pientä jo nyt niiiin paljon ettei sanat riitä. Ja niin kovin toivon että ensi kesänä meille syntyy vauva joka tulee mukaan kotiin eikä sille sanota hyvästejä. Toivon tätä niin kovin, suurin haaveeni, elämäni odotetuin tapahtuma. En voi kun toivoa parasta. Haluan oman vaippapepun kotiin, itkevän, valvottavan vauvan joka on minussa kiinni jatkuvasti. Haluan sen väsymyksen, kiukun, kaiken. Kunhan saisin olla äiti ilman hyvästejä. Olen valmis tekemään sen eteen mitä vain. Kunhan vain saisin kokea saman onnen kuin monet muut. Minä olisin hyvä äiti, tiedän että pystyisin siihen "hommaan". Rakkautta ja turvaa.
Päivät menee, viikot menee. Neuvola on ensi kuussa, sokerirasitus myös. Niitä odotellessa! Rakenneultra on sitten niiden jälkeen. Hii.
perjantai 24. tammikuuta 2014
Alkusanat
Moikka.
Uusin tämän blogini. Tämä oli esikoispoikamme odotusblogi jonka kirjoittaminen loppui kun koimme myöhäisen keskenmenon. Tarkoitukseni oli kirjoittaa synnytystarinat ja ajatuksia surusta, mutten ole pystynyt enkä jaksanut. Nyt kun menetyksestä on 7kk olen jo jaloillani, vaikkakin huterasti mutta pystyn jo asiasta kirjoittamaan.
Olen nyt siis neljättä kertaa raskaana. Raskausviikot ovat nyt 13+4. Pieni pullanen kasvaa hyvin, voi hyvin ja kehittyy oikein. Ultrat ja muut ovat sujuneet hyvin ja kotidoppler antaa mielenrauhaa koti-iltoina. Rakastan tätä pientä ihmettä sisälläni jo aivan hirrmuisen paljon. Kiitän jokaisesta päivästä jona saan kantaa lastani sisälläni. Tämänkin pienen menetys pelottaa aivan kamalan paljon. Raskaus on ollut todella vaikeaa, itkua, pelkoa, valmiiksi suremista. Mutta niin vain se pieni tuolla vielä on. Ja toivottavasti pysyy. Minulle vaan mikään ei ole itsestäänselvää toistuvien keskenmenojen jälkeen.
Taustaa: Olemme yrittäneet lasta mieheni kanssa 2 vuotta. Sain 7/12 keskenmenon rv 8+. Tulin uudelleen suoraan siitä raskaaksi ja se raskaus meni kesken 10/12 rv 10. Sitten meni aikaa maaliskuuhun 2013 kun raskaustesti näytti taas positiivista. Mieli heitti häränpyllyä ja voi miten onnellinen olin taas. Pelkäsin silloinkin, vaikkakin nuo kaksi keskenmenoa olivat varhaisia keskenmenoja jättivät ne jälkensä minuun. Surin niitä ja ne jättivät pelon minuun. Menetyksen pelon.
Kolmas raskaus sujui siis hyvin rv 14 asti, sitten kohtuuni tuli hematooma joka vuoti niin hirveitä määriä että olin jatkuvasti päivystyksessä hoidossa. Hematooma lopetti vuodon lopulta muutaman vkon päästä ja kokoajan pieni vauvamme voi kohdussa hyvin. Tunsin liikkeet jo rv16. Pieniä hipaisuja, isompia kuplia. Kiinnyin vauvaamme päivä päivältä enemmän. Raskausmasu pullahti esiin.. Rakastin sitä pientä niin kovin.
Sitten tuli rv 18. Luulin että pissin housuuni yhtäkkiä kun jotain vetistä lorahteli housuihin. Naureskelin miehelleni että nytkö se virtsankarkailu alkaa. Voi kumpa se olisikin ollut sitä.. Soitin päivystykseen kun aloin epäillä että jokin on vialla. He käskivät sinne heti.
Siellä selvisi että vuodan lapsivettä ja sitä on enää vähän jäljellä kohdussa. Kalvot siis rikki. Raskauden jatkumiselle ei annettu paljoa toivoa mutta sain lähteä kotiin, vuodelepo, vettä, odottelua. Toivomista että reiät kalvossa menisivät umpeen ja vauvamme selviäisi. Vauva voi siis kohdussa hyvin kokoajan liikkui ym ym.
Pari pv meni ja vettä tuli tuli ja tuli. Ei toivoa enää. Kohtu täysin tyhjä vedestä. Pieni vauvamme kärsii on väkisin vielä elossa mutta ei ole toivoa selvitä tästä. Jouduin osastolle jossa synnytys käynnistettäisiin lääkkeillä. Olin niin murtunut. Hoitajat ja lääkärit pahoittelivat, kaikesta mitä olen joutunut kokemaan. Sain todella lämmintä kohtelua, empatiaa, tilaa surulleni. Kukaan ei vähätellyt. Minä en halunnut itsekään elää enää, en halunnut. Oli ihan hirveän vaikeaa päättää että synnytys käynnistetään sinä päivänä, se päätös jäi minun ja mieheni harteille. Mutta se oli pakko tehdä en halunnut että pikkuisemme kärsii enää yhtään ja asia varmistettiin monilta lääkäreiltä että toivoa ei olisi enää.
Menimme osastolle. Mieheni tuli mukaani, hän kannatteli minua surussani vaikka hänkin oli kokenut juuri suuren surun. En olisi tässä ilman miestäni. Minä menin niin hajalle. Rehellisesti sanottuna se mitä kävi oli niin suuri shokki että olisin voinut oikeasti päättää päiväni.
Lääkkeitä pumpattiin minuun 4h välein. Ei käynnisty. 24h jälkeen ja helvetinmoisten supistusten, tuskan jälkeen napanuora pilkotti. Lääkäri teki sisätutkimuksen kovakouraisesti ja siitä hetken päästä supistukset olivat niin hirveitä että ponnistin pienen vauvani ulos. Tuska helpotti heti hetkeksi, mutta oli vielä istukan vuoro. Sekin tuli onneksi itsekseen hetken kuluttua, kun kaavinnalla jo uhkailtiin.
Toivuin hetken, hoitajat tuputtivat diapamia kun olin niin ahdistunut, itkuinen ja henkisesti rikki. En suostunut ottamaan, sanoinkin että "olen juuri menettänyt pienen vauvani, eiköhän ole ihan normaalia että olen aivan helvetin surullinen". Lääkäri oli kanssani samaa mieltä ja sanoi että kaikesta huolimatta pärjäät hyvin vaikkakin olet kokenut näin suuren surun.
Hetken päästä sovimme että jäämme minä, mieheni ja meidän pieni vauvamme huoneeseeni. Lääkäri peitti vauvamme pienellä liinalla sillä halusin olla kahden mieheni kanssa kun katsoisin vauvaani.
Nostin pienen liinan, näin pienen poikani. Itkin. Se oli niin suloinen, täydellinen, pieni vauva. Ensimmäisenä taisin sanoa miehelleni "voi kulta katso miten suloiset pienet jalat..". Sitten siinä itkettiin, otin pienen syliini. Koskin, rakastin konkreettisesti. Hyvästelin mielessäni. Otimme valokuvia muistoksi enkelistämme. Hoitaja kävi yhdessä välissä kysymässä haluammeko vielä olla kolmisin, sanoin että joo, niin kauan kun voi. Saimme olla 3 tuntia enkelimme kanssa, hyvästellä rauhassa, olla perheenä hetken konkreettisesti. Ne kolme tuntia olivat samalla elämäni surullisimmat mutta samalla onnellisimmat, minusta tuli äiti. Tunsin kun minussa tapahtui jotain erikoista, ja erilaista kun ennen. Koin äitiyden tunteen. En osaa selittää sitä. Se oli järjettömän suurta rakkautta sitä pientä kohtaan. Lässyttelin enkelillemme, ihailin sen täydellisiä piirteitä. Painoin kaikki yksityiskohdat mieleeni. En antanut itseni romahtaa täysin sillä enkeli oli vierelläni. Olin iloinen siitä että sain mahdollisuuden hyvästellä pienen poikani, ja olla hänen kanssaan edes 3 tuntia. Häntä ei vain viety pois. Minulla on lopuksi elämääni ikuinen muisto lapsestani. Seinällämme on 2 taulua vauvastamme, tehty kuvista jotka otimme. Ne ovat kalleimmat aarteeni.
Soitin äidilleni sairaalalta, hän itki ja sanoi että anna mummolta hali pienelle. Ja äiti myös onnitteli, tulihan meistä pienen pojan vanhemmat, vaikka lapsemme onkin poissa fyysisesti.
Pääsimme muutaman tunnin kuluttua pois. Oli todella vaikeaa sulkea ovi, jättää poikani sinne huoneeseen. Tuntui niin kylmältä, sulkea ovi ja lähteä. Ilman vauvaa. Ilman rakkainta. Olin hajalla. Shokissa. Ihan jossain muualla..
Siitä lähti pitkä surumatka. Tuhansiamiljoonia kyyneleitä. Tuskaa. Taistelua hengestäni, jaksanko enää.
"Hipaisi hiljaa enkelin siipi, kauneinta maailmassa näytti.
Salaa sitten ovesta hiipi, enkelin oikeutta käytti.
Nukkui pieni enkelin siipien suojaan ja lähti,
nyt pikkuinen on taivaan kirkkain tähti.
Suurella rakkaudella pienelle pojalleni."
-äiti-
Äiti & Poika. Toinen tauluistamme. Minun ja poikani käsi.
Poikamme meni ruumiinavaukseen. Ja haudattiin muistolehtoon. Syy keskenmenolle löytyi: isot veritulpat istukassa ja infarkti. Pääsin tutkimuksiin sillä 3 km raja tuli täyteen. Minusta löytyi hyytymäpoikkeavuus joka on syynä keskenmenoihini. Nyt piikitän joka päivä 60mg klexanea. Se on siis verenohennuslääke. Ettei tulppia tulisi enää. Ja pikkuisellamme olisi toivoa selvitä. <3
Seuraavassa postauksessa sitten keskitytään tähän neljänteen raskauteen ja sen kuulumisiin ja hoitoihin mitä saan.
Pieni poikani on aina sydämessäni, aina osa elämääni. En luovu hänestä kokonaan ikinä. Rakastan nyt ja aina.
Uusin tämän blogini. Tämä oli esikoispoikamme odotusblogi jonka kirjoittaminen loppui kun koimme myöhäisen keskenmenon. Tarkoitukseni oli kirjoittaa synnytystarinat ja ajatuksia surusta, mutten ole pystynyt enkä jaksanut. Nyt kun menetyksestä on 7kk olen jo jaloillani, vaikkakin huterasti mutta pystyn jo asiasta kirjoittamaan.
Olen nyt siis neljättä kertaa raskaana. Raskausviikot ovat nyt 13+4. Pieni pullanen kasvaa hyvin, voi hyvin ja kehittyy oikein. Ultrat ja muut ovat sujuneet hyvin ja kotidoppler antaa mielenrauhaa koti-iltoina. Rakastan tätä pientä ihmettä sisälläni jo aivan hirrmuisen paljon. Kiitän jokaisesta päivästä jona saan kantaa lastani sisälläni. Tämänkin pienen menetys pelottaa aivan kamalan paljon. Raskaus on ollut todella vaikeaa, itkua, pelkoa, valmiiksi suremista. Mutta niin vain se pieni tuolla vielä on. Ja toivottavasti pysyy. Minulle vaan mikään ei ole itsestäänselvää toistuvien keskenmenojen jälkeen.
Taustaa: Olemme yrittäneet lasta mieheni kanssa 2 vuotta. Sain 7/12 keskenmenon rv 8+. Tulin uudelleen suoraan siitä raskaaksi ja se raskaus meni kesken 10/12 rv 10. Sitten meni aikaa maaliskuuhun 2013 kun raskaustesti näytti taas positiivista. Mieli heitti häränpyllyä ja voi miten onnellinen olin taas. Pelkäsin silloinkin, vaikkakin nuo kaksi keskenmenoa olivat varhaisia keskenmenoja jättivät ne jälkensä minuun. Surin niitä ja ne jättivät pelon minuun. Menetyksen pelon.
Kolmas raskaus sujui siis hyvin rv 14 asti, sitten kohtuuni tuli hematooma joka vuoti niin hirveitä määriä että olin jatkuvasti päivystyksessä hoidossa. Hematooma lopetti vuodon lopulta muutaman vkon päästä ja kokoajan pieni vauvamme voi kohdussa hyvin. Tunsin liikkeet jo rv16. Pieniä hipaisuja, isompia kuplia. Kiinnyin vauvaamme päivä päivältä enemmän. Raskausmasu pullahti esiin.. Rakastin sitä pientä niin kovin.
Sitten tuli rv 18. Luulin että pissin housuuni yhtäkkiä kun jotain vetistä lorahteli housuihin. Naureskelin miehelleni että nytkö se virtsankarkailu alkaa. Voi kumpa se olisikin ollut sitä.. Soitin päivystykseen kun aloin epäillä että jokin on vialla. He käskivät sinne heti.
Siellä selvisi että vuodan lapsivettä ja sitä on enää vähän jäljellä kohdussa. Kalvot siis rikki. Raskauden jatkumiselle ei annettu paljoa toivoa mutta sain lähteä kotiin, vuodelepo, vettä, odottelua. Toivomista että reiät kalvossa menisivät umpeen ja vauvamme selviäisi. Vauva voi siis kohdussa hyvin kokoajan liikkui ym ym.
Pari pv meni ja vettä tuli tuli ja tuli. Ei toivoa enää. Kohtu täysin tyhjä vedestä. Pieni vauvamme kärsii on väkisin vielä elossa mutta ei ole toivoa selvitä tästä. Jouduin osastolle jossa synnytys käynnistettäisiin lääkkeillä. Olin niin murtunut. Hoitajat ja lääkärit pahoittelivat, kaikesta mitä olen joutunut kokemaan. Sain todella lämmintä kohtelua, empatiaa, tilaa surulleni. Kukaan ei vähätellyt. Minä en halunnut itsekään elää enää, en halunnut. Oli ihan hirveän vaikeaa päättää että synnytys käynnistetään sinä päivänä, se päätös jäi minun ja mieheni harteille. Mutta se oli pakko tehdä en halunnut että pikkuisemme kärsii enää yhtään ja asia varmistettiin monilta lääkäreiltä että toivoa ei olisi enää.
Menimme osastolle. Mieheni tuli mukaani, hän kannatteli minua surussani vaikka hänkin oli kokenut juuri suuren surun. En olisi tässä ilman miestäni. Minä menin niin hajalle. Rehellisesti sanottuna se mitä kävi oli niin suuri shokki että olisin voinut oikeasti päättää päiväni.
Lääkkeitä pumpattiin minuun 4h välein. Ei käynnisty. 24h jälkeen ja helvetinmoisten supistusten, tuskan jälkeen napanuora pilkotti. Lääkäri teki sisätutkimuksen kovakouraisesti ja siitä hetken päästä supistukset olivat niin hirveitä että ponnistin pienen vauvani ulos. Tuska helpotti heti hetkeksi, mutta oli vielä istukan vuoro. Sekin tuli onneksi itsekseen hetken kuluttua, kun kaavinnalla jo uhkailtiin.
Toivuin hetken, hoitajat tuputtivat diapamia kun olin niin ahdistunut, itkuinen ja henkisesti rikki. En suostunut ottamaan, sanoinkin että "olen juuri menettänyt pienen vauvani, eiköhän ole ihan normaalia että olen aivan helvetin surullinen". Lääkäri oli kanssani samaa mieltä ja sanoi että kaikesta huolimatta pärjäät hyvin vaikkakin olet kokenut näin suuren surun.
Hetken päästä sovimme että jäämme minä, mieheni ja meidän pieni vauvamme huoneeseeni. Lääkäri peitti vauvamme pienellä liinalla sillä halusin olla kahden mieheni kanssa kun katsoisin vauvaani.
Nostin pienen liinan, näin pienen poikani. Itkin. Se oli niin suloinen, täydellinen, pieni vauva. Ensimmäisenä taisin sanoa miehelleni "voi kulta katso miten suloiset pienet jalat..". Sitten siinä itkettiin, otin pienen syliini. Koskin, rakastin konkreettisesti. Hyvästelin mielessäni. Otimme valokuvia muistoksi enkelistämme. Hoitaja kävi yhdessä välissä kysymässä haluammeko vielä olla kolmisin, sanoin että joo, niin kauan kun voi. Saimme olla 3 tuntia enkelimme kanssa, hyvästellä rauhassa, olla perheenä hetken konkreettisesti. Ne kolme tuntia olivat samalla elämäni surullisimmat mutta samalla onnellisimmat, minusta tuli äiti. Tunsin kun minussa tapahtui jotain erikoista, ja erilaista kun ennen. Koin äitiyden tunteen. En osaa selittää sitä. Se oli järjettömän suurta rakkautta sitä pientä kohtaan. Lässyttelin enkelillemme, ihailin sen täydellisiä piirteitä. Painoin kaikki yksityiskohdat mieleeni. En antanut itseni romahtaa täysin sillä enkeli oli vierelläni. Olin iloinen siitä että sain mahdollisuuden hyvästellä pienen poikani, ja olla hänen kanssaan edes 3 tuntia. Häntä ei vain viety pois. Minulla on lopuksi elämääni ikuinen muisto lapsestani. Seinällämme on 2 taulua vauvastamme, tehty kuvista jotka otimme. Ne ovat kalleimmat aarteeni.
Soitin äidilleni sairaalalta, hän itki ja sanoi että anna mummolta hali pienelle. Ja äiti myös onnitteli, tulihan meistä pienen pojan vanhemmat, vaikka lapsemme onkin poissa fyysisesti.
Pääsimme muutaman tunnin kuluttua pois. Oli todella vaikeaa sulkea ovi, jättää poikani sinne huoneeseen. Tuntui niin kylmältä, sulkea ovi ja lähteä. Ilman vauvaa. Ilman rakkainta. Olin hajalla. Shokissa. Ihan jossain muualla..
Siitä lähti pitkä surumatka. Tuhansiamiljoonia kyyneleitä. Tuskaa. Taistelua hengestäni, jaksanko enää.
"Hipaisi hiljaa enkelin siipi, kauneinta maailmassa näytti.
Salaa sitten ovesta hiipi, enkelin oikeutta käytti.
Nukkui pieni enkelin siipien suojaan ja lähti,
nyt pikkuinen on taivaan kirkkain tähti.
Suurella rakkaudella pienelle pojalleni."
-äiti-
Poikamme meni ruumiinavaukseen. Ja haudattiin muistolehtoon. Syy keskenmenolle löytyi: isot veritulpat istukassa ja infarkti. Pääsin tutkimuksiin sillä 3 km raja tuli täyteen. Minusta löytyi hyytymäpoikkeavuus joka on syynä keskenmenoihini. Nyt piikitän joka päivä 60mg klexanea. Se on siis verenohennuslääke. Ettei tulppia tulisi enää. Ja pikkuisellamme olisi toivoa selvitä. <3
Seuraavassa postauksessa sitten keskitytään tähän neljänteen raskauteen ja sen kuulumisiin ja hoitoihin mitä saan.
Pieni poikani on aina sydämessäni, aina osa elämääni. En luovu hänestä kokonaan ikinä. Rakastan nyt ja aina.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)