Uusin tämän blogini. Tämä oli esikoispoikamme odotusblogi jonka kirjoittaminen loppui kun koimme myöhäisen keskenmenon. Tarkoitukseni oli kirjoittaa synnytystarinat ja ajatuksia surusta, mutten ole pystynyt enkä jaksanut. Nyt kun menetyksestä on 7kk olen jo jaloillani, vaikkakin huterasti mutta pystyn jo asiasta kirjoittamaan.
Olen nyt siis neljättä kertaa raskaana. Raskausviikot ovat nyt 13+4. Pieni pullanen kasvaa hyvin, voi hyvin ja kehittyy oikein. Ultrat ja muut ovat sujuneet hyvin ja kotidoppler antaa mielenrauhaa koti-iltoina. Rakastan tätä pientä ihmettä sisälläni jo aivan hirrmuisen paljon. Kiitän jokaisesta päivästä jona saan kantaa lastani sisälläni. Tämänkin pienen menetys pelottaa aivan kamalan paljon. Raskaus on ollut todella vaikeaa, itkua, pelkoa, valmiiksi suremista. Mutta niin vain se pieni tuolla vielä on. Ja toivottavasti pysyy. Minulle vaan mikään ei ole itsestäänselvää toistuvien keskenmenojen jälkeen.
Taustaa: Olemme yrittäneet lasta mieheni kanssa 2 vuotta. Sain 7/12 keskenmenon rv 8+. Tulin uudelleen suoraan siitä raskaaksi ja se raskaus meni kesken 10/12 rv 10. Sitten meni aikaa maaliskuuhun 2013 kun raskaustesti näytti taas positiivista. Mieli heitti häränpyllyä ja voi miten onnellinen olin taas. Pelkäsin silloinkin, vaikkakin nuo kaksi keskenmenoa olivat varhaisia keskenmenoja jättivät ne jälkensä minuun. Surin niitä ja ne jättivät pelon minuun. Menetyksen pelon.
Kolmas raskaus sujui siis hyvin rv 14 asti, sitten kohtuuni tuli hematooma joka vuoti niin hirveitä määriä että olin jatkuvasti päivystyksessä hoidossa. Hematooma lopetti vuodon lopulta muutaman vkon päästä ja kokoajan pieni vauvamme voi kohdussa hyvin. Tunsin liikkeet jo rv16. Pieniä hipaisuja, isompia kuplia. Kiinnyin vauvaamme päivä päivältä enemmän. Raskausmasu pullahti esiin.. Rakastin sitä pientä niin kovin.
Sitten tuli rv 18. Luulin että pissin housuuni yhtäkkiä kun jotain vetistä lorahteli housuihin. Naureskelin miehelleni että nytkö se virtsankarkailu alkaa. Voi kumpa se olisikin ollut sitä.. Soitin päivystykseen kun aloin epäillä että jokin on vialla. He käskivät sinne heti.
Siellä selvisi että vuodan lapsivettä ja sitä on enää vähän jäljellä kohdussa. Kalvot siis rikki. Raskauden jatkumiselle ei annettu paljoa toivoa mutta sain lähteä kotiin, vuodelepo, vettä, odottelua. Toivomista että reiät kalvossa menisivät umpeen ja vauvamme selviäisi. Vauva voi siis kohdussa hyvin kokoajan liikkui ym ym.
Pari pv meni ja vettä tuli tuli ja tuli. Ei toivoa enää. Kohtu täysin tyhjä vedestä. Pieni vauvamme kärsii on väkisin vielä elossa mutta ei ole toivoa selvitä tästä. Jouduin osastolle jossa synnytys käynnistettäisiin lääkkeillä. Olin niin murtunut. Hoitajat ja lääkärit pahoittelivat, kaikesta mitä olen joutunut kokemaan. Sain todella lämmintä kohtelua, empatiaa, tilaa surulleni. Kukaan ei vähätellyt. Minä en halunnut itsekään elää enää, en halunnut. Oli ihan hirveän vaikeaa päättää että synnytys käynnistetään sinä päivänä, se päätös jäi minun ja mieheni harteille. Mutta se oli pakko tehdä en halunnut että pikkuisemme kärsii enää yhtään ja asia varmistettiin monilta lääkäreiltä että toivoa ei olisi enää.
Menimme osastolle. Mieheni tuli mukaani, hän kannatteli minua surussani vaikka hänkin oli kokenut juuri suuren surun. En olisi tässä ilman miestäni. Minä menin niin hajalle. Rehellisesti sanottuna se mitä kävi oli niin suuri shokki että olisin voinut oikeasti päättää päiväni.
Lääkkeitä pumpattiin minuun 4h välein. Ei käynnisty. 24h jälkeen ja helvetinmoisten supistusten, tuskan jälkeen napanuora pilkotti. Lääkäri teki sisätutkimuksen kovakouraisesti ja siitä hetken päästä supistukset olivat niin hirveitä että ponnistin pienen vauvani ulos. Tuska helpotti heti hetkeksi, mutta oli vielä istukan vuoro. Sekin tuli onneksi itsekseen hetken kuluttua, kun kaavinnalla jo uhkailtiin.
Toivuin hetken, hoitajat tuputtivat diapamia kun olin niin ahdistunut, itkuinen ja henkisesti rikki. En suostunut ottamaan, sanoinkin että "olen juuri menettänyt pienen vauvani, eiköhän ole ihan normaalia että olen aivan helvetin surullinen". Lääkäri oli kanssani samaa mieltä ja sanoi että kaikesta huolimatta pärjäät hyvin vaikkakin olet kokenut näin suuren surun.
Hetken päästä sovimme että jäämme minä, mieheni ja meidän pieni vauvamme huoneeseeni. Lääkäri peitti vauvamme pienellä liinalla sillä halusin olla kahden mieheni kanssa kun katsoisin vauvaani.
Nostin pienen liinan, näin pienen poikani. Itkin. Se oli niin suloinen, täydellinen, pieni vauva. Ensimmäisenä taisin sanoa miehelleni "voi kulta katso miten suloiset pienet jalat..". Sitten siinä itkettiin, otin pienen syliini. Koskin, rakastin konkreettisesti. Hyvästelin mielessäni. Otimme valokuvia muistoksi enkelistämme. Hoitaja kävi yhdessä välissä kysymässä haluammeko vielä olla kolmisin, sanoin että joo, niin kauan kun voi. Saimme olla 3 tuntia enkelimme kanssa, hyvästellä rauhassa, olla perheenä hetken konkreettisesti. Ne kolme tuntia olivat samalla elämäni surullisimmat mutta samalla onnellisimmat, minusta tuli äiti. Tunsin kun minussa tapahtui jotain erikoista, ja erilaista kun ennen. Koin äitiyden tunteen. En osaa selittää sitä. Se oli järjettömän suurta rakkautta sitä pientä kohtaan. Lässyttelin enkelillemme, ihailin sen täydellisiä piirteitä. Painoin kaikki yksityiskohdat mieleeni. En antanut itseni romahtaa täysin sillä enkeli oli vierelläni. Olin iloinen siitä että sain mahdollisuuden hyvästellä pienen poikani, ja olla hänen kanssaan edes 3 tuntia. Häntä ei vain viety pois. Minulla on lopuksi elämääni ikuinen muisto lapsestani. Seinällämme on 2 taulua vauvastamme, tehty kuvista jotka otimme. Ne ovat kalleimmat aarteeni.
Soitin äidilleni sairaalalta, hän itki ja sanoi että anna mummolta hali pienelle. Ja äiti myös onnitteli, tulihan meistä pienen pojan vanhemmat, vaikka lapsemme onkin poissa fyysisesti.
Pääsimme muutaman tunnin kuluttua pois. Oli todella vaikeaa sulkea ovi, jättää poikani sinne huoneeseen. Tuntui niin kylmältä, sulkea ovi ja lähteä. Ilman vauvaa. Ilman rakkainta. Olin hajalla. Shokissa. Ihan jossain muualla..
Siitä lähti pitkä surumatka. Tuhansiamiljoonia kyyneleitä. Tuskaa. Taistelua hengestäni, jaksanko enää.
"Hipaisi hiljaa enkelin siipi, kauneinta maailmassa näytti.
Salaa sitten ovesta hiipi, enkelin oikeutta käytti.
Nukkui pieni enkelin siipien suojaan ja lähti,
nyt pikkuinen on taivaan kirkkain tähti.
Suurella rakkaudella pienelle pojalleni."
-äiti-
Poikamme meni ruumiinavaukseen. Ja haudattiin muistolehtoon. Syy keskenmenolle löytyi: isot veritulpat istukassa ja infarkti. Pääsin tutkimuksiin sillä 3 km raja tuli täyteen. Minusta löytyi hyytymäpoikkeavuus joka on syynä keskenmenoihini. Nyt piikitän joka päivä 60mg klexanea. Se on siis verenohennuslääke. Ettei tulppia tulisi enää. Ja pikkuisellamme olisi toivoa selvitä. <3
Seuraavassa postauksessa sitten keskitytään tähän neljänteen raskauteen ja sen kuulumisiin ja hoitoihin mitä saan.
Pieni poikani on aina sydämessäni, aina osa elämääni. En luovu hänestä kokonaan ikinä. Rakastan nyt ja aina.
Moi! Löysin sun blogin Odotan-blogin kautta. Pakko oli kommentoida kun oli jonkin verran tuttua teidän tarinassa.
VastaaPoistaMulla on takana 5 raskautta ja onnekseni 2 ihanaa tervettä lasta. Olin sinänsä onnekas, että ensimmäinen raskaus meni hyvin ja siitä syntyi ihana terve poika joka täytti juuri 5 vuotta. Mutta enpä silloin arvannut että toinen ei tulekaan aivan niin helpolla.
Toinen raskauteni oli tuulimuna raskaus joka ei itsestään keskeytynyt vaan jouduttiin lopulta keskeyttämään lääkkeellisesti.
Kolmas raskaus sujui hyvin viikolle 10 asti kun tuli yhtäkkiä voimakas verenvuoto. Alun säikähdyksen jälkeen selvisi, että kyseessä oli myös meillä kohdussa oleva hematooma. Sikiö voi hyvin vaikka pieni vuotelu jatkui. Jossain vaiheessa oli jo voimakasta supisteluakin ja ramppasin päivystyksessä ja kertaalleen osastollakin kun oli melko voimakkaita kipuja. Lopulta viikolla 12 hieman np-ultran jälkeen supistelu loppui. Välillä ihmettelin, että vuoto tuli hulahduksina ja oli vaaleanpunaista mutta en jotenkin ollenkaan tajunnut, että kyse oli lapsivedestä. Sitten minulle tuli epämääräisiä kipuja ja nousi horkkamainen kuume ja päivystyksessä selvisi, että lapsivesi oli vähitellen valunut ulos ja sikiö oli vedettömässä tilassa, tosin vielä hengissä. Ja minulla oli kohtutulehdus. Viikkoja oli tuolloin 14.
Raskaus päätettiin keskeyttää ja uuden vuoden yönä 2010 syntyi meidän pieni enkelipoika. Jo noilla viikoilla täydellisen pienen ihmisen näköinen.
Seuraavana keväänä tulin taas raskaaksi mutta se päättyi viikolla 8 spontaaniin keskenmenoon. Aloin olla jo melko katkeroitunut ja epätoivoinen. Tuntui epätodennäköiseltä, että meille vielä lapsia suotaisiin.
Mutta niin vain tulin syksyllä 2011 tulin uudestaan raskaaksi. Toki pelkäsin, mutta päätin myös että yritän luottaa, että kaikki menisi hyvin ja niinhän se menikin ja kesällä 2012 meille syntyi toinen ihana poikamme. Aika sattumaa, että hän syntyi samana päivänä kuin tuon keskeytetyn raskauden laskettuaika oli.
Nyt olen taas raskaana, vasta viikolla 5+jotain ja hieman epäilyttävät fiilikset tämän raskauden suhteen. Olen aiempien kokemusten perusteella oppinut tulkitsemaan raskaustestejä ja mielestäni testiviiva ei ole nyt tummunut oikein hyvin. Olen oikeastaan jo hyväksynyt, että tämäkin raskaus päättyy taas keskenmenoon vaikka mitään varmoja todisteita asiasta ei vielä ole.
Kai se on niin, että kun keskenmenon on kokenut niin sitä ei oikein osaa enää omalle kohdalle ajatella onnistunutta raskautta.
Meinasin kuitenkin uskaltaa jatkaa kolmanne yrittämistä vaikka keskenmenoja vielä tulisi, vaikka onhan se rankkaa.
Mulla ei ole muuten tutkittu vielä mitään ja ajattelin, että jos tämä keskenmenoon päättyy niin pyydän että asiaa tutkittaisi.
Sinänsä poikien raskaudet ovat menneet melkein kuin oppikirjoista mutta silti mietityttää onko keskenmenojen takan joku syy.
Tsemppiä teille, Toivottavasti kaikki menee hyvin. Jään seurailemaan kuinka sujuu! =)
Voi kiitos kommentistasi ja kokemuksesi jakamisesta. Olet kokenut myös hurjan rankkoja asioita. :( En voi kun toivoa voimia ja tsemppiä nyt uuteen raskauteen! Toivottavasti kaikki on edelleen hyvin ja pieni pysynyt mukana. Ja oikeassa olet tuossa että kun keskenmenoja on kokenut niin siihen hyvin menevään raskauteen on vaikeampi uskoa. Kyllä ne niin ison jäljen jättävät. Olen pahoillani kokemuksistasi ja enkelipoikasi menetyksestä. <3 Kaikkea hyvää sinulle.
VastaaPoista