Iik. Nyt on rv 25+6 eli huomenna vaihtuu taas viikko. Hitsit että nää juoksee eteenpäin! Alle sata päivää odotusta jäljellä. Tai siis alle sata päivää laskettuun aikaan!
Vauvanen voi hyvin ja maha kasvaa kokoajan lisää. Tämä äiti myös on nyt ollut hieman pirteämmällä mielellä pari päivää. Ahdistus on ollut lievempää ja hetkittäin naurua on myös kasvoiltani voinut bongata. Semmoista vuoristorataahan tämä on kun muutenkin raskausaikana mielialat heittävät mutta olen vain iloinen ja kiitollinen siitä että näitä helpompiakin päiviä on.
On muuten upeaa huomata miten hyvin raskaudenaikaista masennusta hoidetaan. Ja miten vakavasti se otetaan HETI. Kaikki apukeinot otetaan käyttöön ja ammatti-ihmiset ovat ystävällisiä, sydämellisiä ja oikeasti tulee olo että minusta ja vauvasta välitetään. Minulla kun on kokemusta masennuksen hoidosta ei-raskaana olevana niin on kyllä hurja ero. Mutten voi kun olla kiitollinen että saan nyt oikeanlaista apua ja niin paljon kun tarvitsen.
Arki meillä rullaa entiseen tapaan. Elämä on muiltaosin vakaata ja rakkautta täynnä. Tuntuu että tämä odotusaika on tuonut minua ja miestäni kovin paljon lähemmäs toisiamme ja olemme oppineet ratkomaan ristiriita tilanteita yhä paremmin. Molemmat odottavat kesää aivan hirmuisen paljon, muttei ilman jännitystä tai pelkoja. On tämä niin uutta ja ihmeellistä! Tuleeko meistä tosiaan vanhemmat? Äiti ja isä. Niin ihana ajatus.
Ainiin. Kävimme myös ultrassa viikko sitten. Mulla kun on nämä kontrolliultrat 4 viikon välein. Pieni tytynen siellä polski, vilkutteli ja jumppaili ympäriinsä. Kaikki oli täydellisesti eikä mitään poikkeavaa löytynyt. Paino-arvio oli hippasen alle 800g joka kuulemma normaali viikkoihin nähden. Kun lääkäri ultrasi ja ruudulle ilmestyi vauvvan käsi joka vilkutteli, mua alkoi itkettää. Ja samoin miestäkin. Pidettiin toistemme käsistä kiinni ja pystyin aistia sen liikutuksen ja onnen siellä huoneessa. Todella suloinen hetki. Meidän rakas pikkuinen.
Raskaus jatkuu, elämä jatkuu. Kesää odotellaan ja masennusta vastaan taistellaan. Tukijoukkoni ovat parhaat ikinä ja rakas vauvani paras ilonlähde ikinä. Siinä tämän kertaiset kuulumiset pähkinän kuoressa. Kuullaan taas, voikaa hyvin!
sunnuntai 20. huhtikuuta 2014
perjantai 11. huhtikuuta 2014
rv 24+4 ja raskausmasennus todettu
Nyt sitä ollaan raskausviikolla 25 ja luulisi että odotusaika olisi yhtä siirappia ja aurinkoa, mutta ei se ole. Se oli vihdoin itselleni ja miehelle myönnettävä. Minä rakastan tätä vauvaa, pientä tytärtäni. Minä kiitän raskaudesta jokaikinen päivä ja olen tajuttoman onnellinen siitä että näyttää siltä että saan vihdoin pitää vauvani luonani. Ajattelin että kun keskenmenon vaara alkaa olla ohi, hymyilisin kellonympäri eikä mikään voisi enää olla huonosti.
... Ja minä petyin. Itseeni. Typerään pääkoppaani. Se petti minut. Vei osan ilosta pois, osan nautinnosta pois. Ja teki minusta ahdistuneen, ärtyneen ja itkuisan. MASENTUNEEN.
Olen voinut todella pahoin, henkisesti. Ahdistus on aamusta-iltaan kestävää sorttia. Itken surua, vaikken tiedä mikä surettaa. En jaksa tehdä mitään.
Luulin monta viikkoa että tämä kuuluu raskauteen, silloin ollaan herkillä ja ahdistus ja muut tunteet ovat normaaleja. Väsymys on raskausoire ja mielialat heittävät. Ja voivat jumittaa alakuloisuudessa pidempäänkin. Onhan tämä semmoinen myllerrys keholle. Mieheni kuitenkin huolestui minusta todella paljon. Olen saanut niin hirveitä raivareita ja suutun t o d e l l a helposti mistä tahansa. Olen siis ärtynyt koska ahdistaa, kokoajan. Itken heti huutamisen jälkeen hysteerisesti. Ja pahoittelen hirveyttäni. Päädyimme siis lopulta lähtemään lääkäriin juttelemaan tästä että onko tämä nyt normaalia, ja eihän se ollut.
Minä olen masentunut. Raskausaikana. M a s e n t u n u t. Ja nyt voinen kysyä että: mitä vittua? Miksi? Miksi helvetissä sairastun masennukseen nyt kun elämäni on sitä mitä aina toivoin?
Eipä tuohon osaa kukaan minulle selkeää vastausta sanoa. Taipuvainen olen masennukseen sillä sen olen teinivuosina sairastanut ja hormoonit lisäävät riskiä. Myös koetut keskenmenot ovat jollain tapaa käsittelemättä niin kai alitajuntani alkaa räjähtää.
Minä kuitenkin saan iloa vauvastani, voimistuvista potkuista, kesän ajattelusta. Eli tilanne ei ole täysin toivoton enkä ole täysin pohjalla. Silti koen huonoutta tästä, syyllistän itseäni tästä, hienosti sanottuna ruoskin itseäni mielessäni. "Sinä paska siinä kehtaat valittaa ahdistuneisuutta kun saat sentään olla raskaana". Koetin kovin tsempata enkä kertoa tästä kellekään ja lääkäriin menokin oli vaikeaa. Mutta se kannatti. Lääkäri takoi päähäni järkeä, ymmärsi. Sai minutkin hieman tajuamaan itseäni ja tilannettani. Ja ymmärtämään että ei tämä ole minun syyni.
Saan hoitoa tilanteeseeni joten toivottavasti toivun nopeasti. Nytkin on ollut tavallaan helpompi hengittää kun sain tuskan "oksennettua" ulos ja mieskin tietää tasan tarkkaan missä mennään. Päivä kerrallaan ja hetki kerrallaan kohti hymyä taas. Onneksi onneksi onneksi menin ajoissa lääkäriin, ennenkuin tilanne olisi ollut todella paha. Nyt minulla vielä on ilonlähteitä elämässäni ja elämä ei ole täysin mustaa.
Minun ihana tyttäreni auttaa jaksamaan, hänen takiaan minä jaksan. Odotan niin kovin että saan pienen kultamuruseni syliini ja toivon yli kaiken että olen kunnossa siihen mennessä. Ja vaikken olisi niin kyllä minä pärjään, ei niin hätää ole.
PS. Raskauden saralla kaikki on ok, 15.4 on ultra taas. Klexanepiikit toimivat oikein ja kaikki on vauvalla hyvin. Vilkas ja voimakaspotkuinen typy. <3
... Ja minä petyin. Itseeni. Typerään pääkoppaani. Se petti minut. Vei osan ilosta pois, osan nautinnosta pois. Ja teki minusta ahdistuneen, ärtyneen ja itkuisan. MASENTUNEEN.
Olen voinut todella pahoin, henkisesti. Ahdistus on aamusta-iltaan kestävää sorttia. Itken surua, vaikken tiedä mikä surettaa. En jaksa tehdä mitään.
Luulin monta viikkoa että tämä kuuluu raskauteen, silloin ollaan herkillä ja ahdistus ja muut tunteet ovat normaaleja. Väsymys on raskausoire ja mielialat heittävät. Ja voivat jumittaa alakuloisuudessa pidempäänkin. Onhan tämä semmoinen myllerrys keholle. Mieheni kuitenkin huolestui minusta todella paljon. Olen saanut niin hirveitä raivareita ja suutun t o d e l l a helposti mistä tahansa. Olen siis ärtynyt koska ahdistaa, kokoajan. Itken heti huutamisen jälkeen hysteerisesti. Ja pahoittelen hirveyttäni. Päädyimme siis lopulta lähtemään lääkäriin juttelemaan tästä että onko tämä nyt normaalia, ja eihän se ollut.
Minä olen masentunut. Raskausaikana. M a s e n t u n u t. Ja nyt voinen kysyä että: mitä vittua? Miksi? Miksi helvetissä sairastun masennukseen nyt kun elämäni on sitä mitä aina toivoin?
Eipä tuohon osaa kukaan minulle selkeää vastausta sanoa. Taipuvainen olen masennukseen sillä sen olen teinivuosina sairastanut ja hormoonit lisäävät riskiä. Myös koetut keskenmenot ovat jollain tapaa käsittelemättä niin kai alitajuntani alkaa räjähtää.
Minä kuitenkin saan iloa vauvastani, voimistuvista potkuista, kesän ajattelusta. Eli tilanne ei ole täysin toivoton enkä ole täysin pohjalla. Silti koen huonoutta tästä, syyllistän itseäni tästä, hienosti sanottuna ruoskin itseäni mielessäni. "Sinä paska siinä kehtaat valittaa ahdistuneisuutta kun saat sentään olla raskaana". Koetin kovin tsempata enkä kertoa tästä kellekään ja lääkäriin menokin oli vaikeaa. Mutta se kannatti. Lääkäri takoi päähäni järkeä, ymmärsi. Sai minutkin hieman tajuamaan itseäni ja tilannettani. Ja ymmärtämään että ei tämä ole minun syyni.
Saan hoitoa tilanteeseeni joten toivottavasti toivun nopeasti. Nytkin on ollut tavallaan helpompi hengittää kun sain tuskan "oksennettua" ulos ja mieskin tietää tasan tarkkaan missä mennään. Päivä kerrallaan ja hetki kerrallaan kohti hymyä taas. Onneksi onneksi onneksi menin ajoissa lääkäriin, ennenkuin tilanne olisi ollut todella paha. Nyt minulla vielä on ilonlähteitä elämässäni ja elämä ei ole täysin mustaa.
Minun ihana tyttäreni auttaa jaksamaan, hänen takiaan minä jaksan. Odotan niin kovin että saan pienen kultamuruseni syliini ja toivon yli kaiken että olen kunnossa siihen mennessä. Ja vaikken olisi niin kyllä minä pärjään, ei niin hätää ole.
PS. Raskauden saralla kaikki on ok, 15.4 on ultra taas. Klexanepiikit toimivat oikein ja kaikki on vauvalla hyvin. Vilkas ja voimakaspotkuinen typy. <3
keskiviikko 2. huhtikuuta 2014
rv 23+2
Heippa vaan pitkästä aikaa!
Oon ollut superlaiska kirjoittelemaan tänne mitään. Hups.
Meille kuuluu oikein hyvää. Viikot ne vaan huristelee eteenpäin ja vauva pysyy edelleen mukana. Voitte varmasti kuvitella kuinka onnellinen, kiitollinen ja helpottunut olen.
Kaksi kertaa on ultrassakin nyt keritty vierailla puolenvälin poksumisen jälkeen. Toinen oli päivystyskäynti supistusten takia jotka huolettivat kätilöitäkin. Niihin ei syytä löydetty ja kaikki oli tutkimuksissa normaalisti. Supistukset loppuivatkin seinään samana päivänä. Olivat siis säännöllisiä ja todella kipeitä. Onneksi niitä ei nyt ole tuon jälkeen näkynyt. Tyttöveikkaus saatiin päivystysultrasta! Paikalla oli aivan ihana lääkäri joka ajan kanssa paneutui meidän tilanteeseen, nosti klexane annosta (oli liian pienellä annoksella) ja tutki niiin läpikotaisin minut ja vauvan. Hymy suin lähdettiin sairaalalta kotiin.
Rakenneultra oli myös tietysti edessä kun yli puolenvälin ollaan päästy. Kaikki rakenteet normaalit, ei mitään poikkeavaa löytynyt! Vaavin painoarvio oli 423g mikä oli täysin normaali ja hyvä painoarvio. Tyttöä jälleen veikkailtiin. Meille taitaapi siis tyttövauva olla tulossa! Oivoi kun olen onnellinen. Sama se kumpi sukupuoli olisi ollut mutta nyt kun sukupuolen tietää (ainakin melkein varmasti) niin jotenkin konkretisoitui tämä asia vielä enemmän: Meille tulee vauva. Tyttövauva.
Ei tämä sentään vain hattaraa ole.. ;) Mulla on järkkyjä liitoskipuja (?) ja kävely on aika tuskaa. Menenkin hitaammin kun etana kun tuntuu että niin repii nivusista ja muutenkin lantion seudulta. Tässä tapauksessa voisin sanoa että onneksi en työelämässä ole koska nyt olisi saikun paikka sitten. Keho käskee hiljentämään tahtia joten niin on tehtävä. Mies onneksi jaksaa ja haluaa koiramme lenkitykset hoitaa, tai siis pidemmät lenkit joten mun ei tarvitse siitä paineita ottaa.
Väsymys on myös tupsahtanut takaisin ja mä jo epäilin että hemoglobiini ois alhaalla mutta eeeeei, neuvolassa kun se mitattiin niin oli 131 ja neuvolantäti ihmettelikin että kuis sulla näin hyvä tuo on näillä viikoilla. :D Hyvä vain, ei lisärautaan tarvetta.
En mä silti voi kyllä valittaa yhdestäkään asiasta mitä nyt on, vaikka kivut elämää rajoittavatkin. Kunhan vauvalla kaikki on hyvin niin kyllä tämä äiti pärjää. Olen niin iloinen ja olo on myös hiukkasen epätodellinen! Wää, me ollaan päästy nääin pitkälle jo.
Kuullaan taas. Voikaa hyvin. <3
Oon ollut superlaiska kirjoittelemaan tänne mitään. Hups.
Meille kuuluu oikein hyvää. Viikot ne vaan huristelee eteenpäin ja vauva pysyy edelleen mukana. Voitte varmasti kuvitella kuinka onnellinen, kiitollinen ja helpottunut olen.
Kaksi kertaa on ultrassakin nyt keritty vierailla puolenvälin poksumisen jälkeen. Toinen oli päivystyskäynti supistusten takia jotka huolettivat kätilöitäkin. Niihin ei syytä löydetty ja kaikki oli tutkimuksissa normaalisti. Supistukset loppuivatkin seinään samana päivänä. Olivat siis säännöllisiä ja todella kipeitä. Onneksi niitä ei nyt ole tuon jälkeen näkynyt. Tyttöveikkaus saatiin päivystysultrasta! Paikalla oli aivan ihana lääkäri joka ajan kanssa paneutui meidän tilanteeseen, nosti klexane annosta (oli liian pienellä annoksella) ja tutki niiin läpikotaisin minut ja vauvan. Hymy suin lähdettiin sairaalalta kotiin.
Rakenneultra oli myös tietysti edessä kun yli puolenvälin ollaan päästy. Kaikki rakenteet normaalit, ei mitään poikkeavaa löytynyt! Vaavin painoarvio oli 423g mikä oli täysin normaali ja hyvä painoarvio. Tyttöä jälleen veikkailtiin. Meille taitaapi siis tyttövauva olla tulossa! Oivoi kun olen onnellinen. Sama se kumpi sukupuoli olisi ollut mutta nyt kun sukupuolen tietää (ainakin melkein varmasti) niin jotenkin konkretisoitui tämä asia vielä enemmän: Meille tulee vauva. Tyttövauva.
Ei tämä sentään vain hattaraa ole.. ;) Mulla on järkkyjä liitoskipuja (?) ja kävely on aika tuskaa. Menenkin hitaammin kun etana kun tuntuu että niin repii nivusista ja muutenkin lantion seudulta. Tässä tapauksessa voisin sanoa että onneksi en työelämässä ole koska nyt olisi saikun paikka sitten. Keho käskee hiljentämään tahtia joten niin on tehtävä. Mies onneksi jaksaa ja haluaa koiramme lenkitykset hoitaa, tai siis pidemmät lenkit joten mun ei tarvitse siitä paineita ottaa.
Väsymys on myös tupsahtanut takaisin ja mä jo epäilin että hemoglobiini ois alhaalla mutta eeeeei, neuvolassa kun se mitattiin niin oli 131 ja neuvolantäti ihmettelikin että kuis sulla näin hyvä tuo on näillä viikoilla. :D Hyvä vain, ei lisärautaan tarvetta.
En mä silti voi kyllä valittaa yhdestäkään asiasta mitä nyt on, vaikka kivut elämää rajoittavatkin. Kunhan vauvalla kaikki on hyvin niin kyllä tämä äiti pärjää. Olen niin iloinen ja olo on myös hiukkasen epätodellinen! Wää, me ollaan päästy nääin pitkälle jo.
Kuullaan taas. Voikaa hyvin. <3
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)