rv 24+4 ja raskausmasennus todettu

Nyt sitä ollaan raskausviikolla 25 ja luulisi että odotusaika olisi yhtä siirappia ja aurinkoa, mutta ei se ole. Se oli vihdoin itselleni ja miehelle myönnettävä. Minä rakastan tätä vauvaa, pientä tytärtäni. Minä kiitän raskaudesta jokaikinen päivä ja olen tajuttoman onnellinen siitä että näyttää siltä että saan vihdoin pitää vauvani luonani. Ajattelin että kun keskenmenon vaara alkaa olla ohi, hymyilisin kellonympäri eikä mikään voisi enää olla huonosti.

... Ja minä petyin. Itseeni. Typerään pääkoppaani. Se petti minut. Vei osan ilosta pois, osan nautinnosta pois. Ja teki minusta ahdistuneen, ärtyneen ja itkuisan. MASENTUNEEN.

Olen voinut todella pahoin, henkisesti. Ahdistus on aamusta-iltaan kestävää sorttia. Itken surua, vaikken tiedä mikä surettaa. En jaksa tehdä mitään.

Luulin monta viikkoa että tämä kuuluu raskauteen, silloin ollaan herkillä ja ahdistus ja muut tunteet ovat normaaleja. Väsymys on raskausoire ja mielialat heittävät. Ja voivat jumittaa alakuloisuudessa pidempäänkin. Onhan tämä semmoinen myllerrys keholle. Mieheni kuitenkin huolestui minusta todella paljon. Olen saanut niin hirveitä raivareita ja suutun t o d e l l a helposti mistä tahansa. Olen siis ärtynyt koska ahdistaa, kokoajan. Itken heti huutamisen jälkeen hysteerisesti. Ja pahoittelen hirveyttäni. Päädyimme siis lopulta lähtemään lääkäriin juttelemaan tästä että onko tämä nyt normaalia, ja eihän se ollut.

Minä olen masentunut. Raskausaikana. M a s e n t u n u t. Ja nyt voinen kysyä että: mitä vittua? Miksi? Miksi helvetissä sairastun masennukseen nyt kun elämäni on sitä mitä aina toivoin?

Eipä tuohon osaa kukaan minulle selkeää vastausta sanoa. Taipuvainen olen masennukseen sillä sen olen teinivuosina sairastanut ja hormoonit lisäävät riskiä. Myös koetut keskenmenot ovat jollain tapaa käsittelemättä niin kai alitajuntani alkaa räjähtää.

Minä kuitenkin saan iloa vauvastani, voimistuvista potkuista, kesän ajattelusta. Eli tilanne ei ole täysin toivoton enkä ole täysin pohjalla. Silti koen huonoutta tästä, syyllistän itseäni tästä, hienosti sanottuna ruoskin itseäni mielessäni. "Sinä paska siinä kehtaat valittaa ahdistuneisuutta kun saat sentään olla raskaana". Koetin kovin tsempata enkä kertoa tästä kellekään ja lääkäriin menokin oli vaikeaa. Mutta se kannatti. Lääkäri takoi päähäni järkeä, ymmärsi. Sai minutkin hieman tajuamaan itseäni ja tilannettani. Ja ymmärtämään että ei tämä ole minun syyni.

Saan hoitoa tilanteeseeni joten toivottavasti toivun nopeasti. Nytkin on ollut tavallaan helpompi hengittää kun sain tuskan "oksennettua"  ulos ja mieskin tietää tasan tarkkaan missä mennään. Päivä kerrallaan ja hetki kerrallaan kohti hymyä taas. Onneksi onneksi onneksi menin ajoissa lääkäriin, ennenkuin tilanne olisi ollut todella paha. Nyt minulla vielä on ilonlähteitä elämässäni ja elämä ei ole täysin mustaa.

Minun ihana tyttäreni auttaa jaksamaan, hänen takiaan minä jaksan. Odotan niin kovin että saan pienen kultamuruseni syliini ja toivon yli kaiken että olen kunnossa siihen mennessä. Ja vaikken olisi niin kyllä minä pärjään, ei niin hätää ole.

PS. Raskauden saralla kaikki on ok, 15.4 on ultra taas. Klexanepiikit toimivat oikein ja kaikki on vauvalla hyvin. Vilkas ja voimakaspotkuinen typy. <3